Kohti Suomea!

Nyt on tämä reissu lentomatkaa lukuun ottamatta tässä. Olo on surullinen ja kaihoisa, mutta ihanaa palata kotiinkin.

Viimeisen viikon aikana ajatukset ovat olleet jo Suomessa, ja moni päivä onkin kulunut opiskelu- ja asuntoasioita hoitaessa, suomalaisten ystävien kanssa jutellessa ja kotimaan uutisia lueskellessa. Tansanian elämässä on ollut vaikeaa olla läsnä, kun ajatukset ovat jatkuvasti karkailleet kotia kohti. Viimeisinä päivinä aikaa lentokoneen lähtöön on tullut laskettua tunneissa. Joko pääsee matkaan? Mutta tällaista se lähteminen tuntuu olevan aina, ainakin omalla kohdallani. Kun ajatukset ovat jo muualla, paikallaan pysyminen on vaikeaa.

Toisaalta en olisi valmis lähtemään täältä, sillä tuntuu, ettei työni täällä ole vielä valmis. En onnistunut kolmessa kuukaudessa pelastamaan maailmaa. Hädin tuskin paransin sitä hiukan. Keskustelin jokin aika sitten voluntäärinä olemisesta koululla työskentelevien vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa, ja saatoimme vain todeta, että emme pysty muutamaan tätä köyhää eriarvoista yhteiskuntaa muutamassa kuukaudessa mihinkään. Se joka muuttuu on lähinnä työntekijä itse.

Mutta ehkä suustamme päässeet kehitysideat ja kertomukset eri tavoin toimivasta yhteiskunnasta jäävät ehkä pyörimään ihmisten mieliin ja saavat aikaan uusia ideoita. Ja loppujen lopuksi, eihän kehitysavun tarkoituksena olekaan tulla tänne muuttamaan asioita ja lähteä, vaan kehitellä paikallisten kanssa yhdessä tapoja kehittää yhteiskuntaa sen omilla ehdoilla. Ainakin meidän projektimme viljelijät ovat nyt innoissaan metsätalouden mahdollisuuksista, ja ehkä tästä vuosien saatossa kasvaa heille hyvä elinkeino. Kävimme viime viikolla tutustumassa erään vastaavan aikaisemman metsätalousprojektin aikaansaannoksiin ja oli mahtavaa nähdä, miten metsätalous oli tuonut kylään selvää varallisuutta ja kestävää toimeentuloa. Vaikka en ehkä pelastanut maailmaa, niin ainakin tein parhaani rakentaakseni edellytyksiä sen parantumiselle! Ja meidän projektimmehan jatkuu vielä pitkään, vaikka itse lähdenkin nyt kotia kohti.

Nämä kuukaudet ovat opettaneet minulle valtavasti. Olen oppinut paljon Tansanian metsätaloudesta, luonnosta, elämästä kylissä ja poliittisista ongelmista. Olen oppinut ymmärtämään, mitä on köyhyys, ja miten epätasa-arvoisessa maailmassa todella elämme. Olen oppinut odottamaan kärsivällisesti, ottamaan rennosti ja antamaan aikaa tutuille ja tuntemattomille. Olen saanut huomata itsestäni, että selviän vaikka sekasortoisessa Dar es Salaamissa täysin vieraan kulttuurin keskellä. Olen oppinut arvostamaan puhdasta vettä. Ja ennen kaikkea olen oppinut elämään hetkessä ja nauttimaan siitä mitä on!

Suomessa odottaakin sitten astetta stressaavampi elämä: muutto uuteen asuntoon Kuopiossa, kasa opiskelutehtäviä jo alkaneilta kursseilta, gradupaikan etsimistä ja liikaa paperisotaa. Mutta onneksi luvassa on myös kaikkea ihanaa, nimittäin ystäviä, illanistujaisia, lunta, kirjastoja, villasukkia, kaurapuuroa, sauna - ja yksi ihana mies! Niin, enköhän minä ole jo valmis tulemaan kotiin!

Kiitos Tansania ja kiitos DeCo! Toivottavasti tavataan vielä!

Kohtaamisia

Aina välillä kohtaa ihmisiä, jotka pysäyttävät, ja hetkiä, jotka syystä tai toisesta painuvat mieleen. Tässä muutama lempikohtaamiseni, joita huomaan palaavani miettimään uudestaan ja uudestaan. Mitähän näille kaikille ihmisille kuuluu tällä hetkellä?

Pesunkestävä hipsteri. Ajelimme keskellä pusikkoista maaseutua, kun tiellä vastaan käveli tyylikäs nuori hipsteripoika. Tyypillä oli juuri oikeista kohdista repaleiset housut, värikäs t-paita, jonka päällä tyylikkäästi renttumainen flanellipaita ja kokonaisuuden kruunasi pieni parta, jykeväsankaiset hipsterilasit ja punainen pipo. Ehdimme jo ajaa pitkälti ohi ennen kuin aivoni ehtivät sulattaa, ettemme olekaan Helsingissä. Repaleiset housut ja old-school-lasit eivät tainneetkaan olla tyylikysymys. Palaan aina uudelleen mielikuvaan pojasta kävelemässä Mannerheimin tietä. Tietääköhän poika, että samannäköisellä tyypillä Helsingissä olisi niin kovin erilainen elämä!

Mies ilman esihistoriaa. Istuskelimme työkaverini kanssa erään maatalon pihassa ja katselimme kanoja kaikessa rauhassa. Pohdin ääneen, miten uskomatonta on, että kanat ovat dinosaurusten lähimpiä elossa olevia jälkeläisiä, mihin työkaverini vastasi tyynesti: "Mikä on dinosaurus?" Hakkasin hetken sisäisesti päätäni seinään, jonka jälkeen tyydyin näyttämään T-Rexin kuvan puhelimestani ja muistutin itseäni, että loppujen lopuksi evoluutioteoriakin on vain teoria...

Kauhusta kankeat. Eräässä kylässä vieraillessamme pihapiiri hiljeni äkisti lasten naurusta, kun astelimme pihaan. Ensin hiljainen kauhistus, sitten lapsista pienin alkoi itkeä ja lopulta kaikki lapset juoksivat itkien karkuun painajaismaisen aaveen saavuttua pihaan. Tämä oli siis lapsosten ensimmäinen kerta nähdä valkoihoinen ihminen. Pysäyttävä hetki tajuta, että maaseudulla harva lapsi edes tietää meidän valkonaamojen olemassaolosta! Olen nyt vaikuttanut pysyvästi ainakin parin taaperon maailmankatsomukseen.

Herra Sihteeri. Vietimme muutaman päivän erään järjestön keski-ikäistyvän sihteerin seurassa, jonka kanssa kemiat kohtasivat heti. Pian opetin jo häntä kuuntelemaan Scandinavian Music Groupia ja hän kertoili elämäntarinaansa teini-ikäisestä lähtien. Ystävyys ei katso ikää eikä kansalaisuutta!

Täällä on niin monia mielenkiintoisia ihmisiä, erikoisia keskusteluja ja hämmentäviä tilanteita, että kaikkia on mahdotonta jakaa tässä blogissa. Voi vain todeta, että matkailu avartaa, eikä se johdu auringosta, mangoista tai rantahiekasta, vaan juuri näistä pienistä kohtaamisista!

Seitsemän päivää

Enää viikko jäljellä Tansaniassa! Seitsemän päivää, 168 tuntia, 10 080 minuuttia, 604 800 sekuntia. Sanoisin, että aika vähän. Viimeinen viikko Tansaniassa on täynnä hyvästejä. Vierailemme projektikylissä viimeistä kertaa ja suljen toimiston hankalat metalliovet enää kerran. Pesen pyykit kanojen keskellä viimeistä kertaa. Läksiäisissä jätän hyvästit ystäville, työkavereille ja tutuille. Lopulta syön viimeisen chapati-aamiaisen ja ajelen viimeistä kertaa Tabatan ruuhkaisia katuja kohti lentokenttää...

On monta asiaa, jotka mielelläni jätän taakseni. Torakat, hyttyset, kärpäset ja hämähäkit jätän mielelläni Tansaniaan, vaikka eiköhän muutama niistä pakkaudu ihan itsestään rinkkaan mukaan. Odotan myös innolla sitä, ettei minua tuijoteta kadulla tai suhtauduta ennakkoluuloisesti ihonvärin vuoksi. Täydet sympatiat kaikille Suomen maahanmuuttajille! Jatkuvasti silmätikkuna olemiseen alkaa tympääntyä. Turvattomat kadut, veden puute ja likaisuus. On todellakin lottovoitto syntyä Suomeen, sillä minulle puhdas ja turvallinen koti on vain lentomatkan päässä. Odotan innolla myös sitä, että ymmärrän muiden puhetta, osaan reagoida eri tilanteisiin kulttuurin hyväksymällä tavalla ja ymmärtää myös sanatonta viestintää. Ja että on ihanaa päästä taas asumaan itsekseen, olla vastuussa omista menemisistään, nukkumisistaan ja kokkailuistaan!

Mutta hirveän montaa asiaa Tansaniassa tulee ikävä. Eniten ikävä tulee tietenkin ystäviä ja perhettä, ja varsinkin perheen pienimmäisen jättäminen tuntuu vaikealta. Kunpa voisin olla seuraamassa pikkuisen kasvamista! Jo kolmessa kuukaudessa tyttö tuntuu kasvaneen vaikka kuinka paljon. Kamalaa jättää perhe, työkaverit ja ystävät, ja tietää, ettei suurinta osaa heistä tule tapaamaan enää koskaan.

Ikävä tulee myös vastaantulijoiden ja kaupanmyyjien tervehtimistä kaduilla ja kaikkien avuliaisuutta ja hyvää mieltä. Hymy todellakin parantaa päivän kuin päivän ja Tansaniassa hymyillään paljon! Olisikohan Suomen arki vähemmän harmaata, jos ihmiset hymyilisivät enemmän? Ugalia ja käsillä syömistä tulee varmasti ikävä, mutta rinkkaan on jo pakattu ugalikauha ja pussillinen maissijauhoja, joten lähipiiri saa varautua ugali-illallisiin myös Suomessa. Ja hedelmät, voih! Kunpa voisin pakata rinkan täyteen ananaksia. Ikuisena vilukissana voisin mielelläni ottaa myös muutaman lämpöasteen tuliaisina Suomeen...

Mutta nyt ei auta ikävöidä Tansaniaa etukäteen, vaan nauttia täysillä viimeisestä viikosta: auringosta, hymyistä ja punaisesta maasta!

Sadetanssin aika?

Viime päivät ovat kuluneet kiireisesti projektin vuosiarvioinnin ja raportoinnin kanssa sekä rentouttavamman kiireisesti safarilla.

Projektin ensimmäinen vuosi on siis päättynyt ja olemme yrittäneet kasata kokoon edistysaskelia ja hankkeen kohtaamia hankaluuksia ja näiden pohjalta tehdä suunnitelmaa uudelle vuodelle. Suurimpana ongelmana taimitarhoilla on edelleen jatkuva pula vedestä. Runsaampia sateita on viimeksi ollut joulukuun alussa, jonka jälkeen taimet ovat alkaneet jälleen nuupahtaa kuivuuden takia. Viljelijöillä ei ole varaa ostaa yhtään ylimääräistä vettä kasveille annettavaksi, sillä Dar es Salaamista rahdattu vesi maksaa maltaita. Suurin osa kasvattajista on päättänyt odottaa siihen asti, että suurempi sadekausi alkaa helmikuussa, ennen kuin suostuvat istuttamaan ainuttakaan siementä, joten moni taimitarha on nyt tyhjillään.

Onneksi meillä on myös pari mallitapausta, joilla kelpaa kehuskella. Shambyassa ja Kibitussa taimille on riittänyt vettä, ja molemmissa taimitarhoissa kasvaa nyt useita tuhansia taimia, joista lähes puolet ovat jo niin suuria, että ne voitaisiin jo istuttaa pelloille. Mutta nämäkään viljelijät eivät vielä uskalla kuljettaa taimiaan kuumalle pellolle, kun sateita ei ole tiedossa, joten taimet odottavat parempia aikoja taimitarhoilla...

Metsäkato on siitä ikävä ilmiö pysäyttää, että mitä vähemmän metsiä on, sitä vähemmän puut sitovat vettä maahan ja haihduttavat vettä ilmaan ja sitä vähemmän vettä sataa maahan, mikä aiheuttaa kuivuutta ja vaikeuttaa edelleen taimien kasvua ja uuden metsän syntymistä. Nyt uuden metsän kasvattamiseksi pitäisi siis saada jostain tarpeeksi vettä taimille, jotta saataisiin metsiä ja sitä kautta lisää haihduntaa ja lisää sateita. Ei mikään helppo homma.

Mutta suurempi sadekausi on nyt tuloillaan, joten tilanne on siis projektimme kannalta paranemassa! Olisi kuitenkin hyvä jos taimet saataisiin jo pelloille heti suuren sadekauden alkaessa, ette
i arvokkaat sateet kuluisi pienten taimien kasvatteluun. Taimien kun pitäisi pellolla ehtiä kasvattamaan vankka juuristo selvitäkseen pitkästä kuivasta kaudesta. Näin jälkiviisaana voi ehkä todeta, että siementen istuttaminen ja taimien kasvattaminen pitäisi yrittää ajoittaa tarkemmin sateiden kanssa, etteivät viljelijät turhaan yritä pitää taimiaan hengissä keskellä kuivuutta, jos taimia ei kuitenkaan vielä voida istuttaa pelloille tai toisaalta niin, ettei sadekautta kuluteta siementen ja pikkutaimien kanssa pelaamiseen. Vielä kun sateita voisi ennustaa ja suunnitelmia toteuttaa yhtä helposti!

Taimia huomioon ottamatta olen ollut ihan tyytyväinen sateettomuuteen, sillä pari viime päivää on tullut vietettyä savannilla leijonia bongaillen. Safarin oli tarkoitus suuntautua tällä kertaa Mikumin kansallispuistoon, mutta sattumusten takia istuin pian safariautossa matkalla jälleen kerran Selous Game Reserviin. Mutta kyseessähän on Afrikan suurin luonnonpuisto, jolla on kokoa noin Sveitsin verran, joten riittihän tuolla paljon uuttakin nähtävää! Pääsimme ihailemaan hirviantilooppia mutustavia leijonia, krokotiileja kirahviaamiaisella, vauvanorsuja, villikoiria ja paljon paljon muuta. Savannin elämä on kyllä lumoavaa, ei olisi malttanut lähteä kotiin ollenkaan!

Nämä kirahvit osasivat poseerata!

Viidakon kuninkaat ottivat rennosti, vaikka me turistit puhisimme innostuksesta parin metrin päässä.

Krokotiileja kirahvi-aamiaisella

Kaksi pientä elefanttia marssi näin!

Mutta nyt taas peukut pystyyn ja sormet ristiin sateiden puolesta!

Ihanaa kamalaa lomaa

Sansibarilla tuli siis tosiaan lomailtua ja vierettyä normaalin turistin elämää lomaseuranani saksalaistytöt Carolin, Deborah, Louisa ja Laura. Lomailuun kuului rannalla löhöilyä, meren antimilla herkuttelua, matkamuistojen ostamista ja nähtävyyksien kiertämistä, kuten jokaisen todellisen turistin lomaan täytyy kuuluakin. Loma oli toisaalta ihanan rentouttava, mutta toisaalta todella ahdistava, sillä turistien ja paikallisten eriarvoisuus huusi räikeästi olemassaolollaan.

Hotellimme oli tyypillinen rantahotelli Sansibarin pääsaaren itärannalla, jonne amerikkalaisomistaja oli rakentanut sievän hotellin kaikilla mukavuuksilla keskelle hirvittävän köyhää kylää. Matkasimme pienellä budjetilla, joten ihan täyttä luksusta ei hotelli ollut, mutta haisevista lakanoista ja suolavesisuihkusta huolimatta tuntui pahalta kävellä coca-colapullo kädessä kylän likaisten lasten ohitse istumaan hotellin löhösohville tai makoilla onnellisena rannalla lukemassa kirjaa samalla kun kalastajat korjailivat vieressä repaleisia verkkojaan.

Päätimme Carolinin ja Deborahin kanssa kartuttaa kokemuksia ja varasimme itsellemme snorklailupäivän koralliriutoille hotellin suosittelemalta sukellusorganisaatiolta. Ilmastoitu taksi tuli hakemaan meidät hotellin pihasta ja pian saimme snorklausvälineet kouraamme luksushotellin pihassa. Seuraavaksi meidät ja parikymmentä muuta snorklaajaa ja sukeltajaa pakattiin turistibussiin, jolla ajelimme maaseudun läpi kohti venettä, jolla suuntaisimme riutoille. Bussissa olimme konkreettisesti sitä valkoista turistimassaa, joka aurinkolasit päässään ajaa läpi kylien, vilkuttaa hilpeästi lapsille repaleisissa vaatteissaan, surkuttelee hetken puolittain sortuneita talonhökkeilöitä ja jatkaa sitten iloista lomaansa paratiisisaarella. Ajattelin, kuinka epätodennäköistä on, että nämä kaksi maailmaa, bussin sisäinen ja sen ulkopuolinen, voivat koskaan olla yhdenvertaiset. Bussin pysähtyessä ei auttanut kuin niellä kyyneleensä ja jatkaa paratiisipäivää muiden rikkaiksi syntyneiden valkonaamojen kanssa.

Valkonaama snorklailee paratiisissa

Hienot hotellit ja valkoihoiset lomailijat eivät sinänsä ole surullinen näky köyhyyden keskellä, vaan tieto siitä, etteivät maksamamme pennit päädy paikallisten kukkaroihin. Tännekin tarvittaisiin pari Mwangan tyylistä toimijaa kehittelemään turismia yhdessä paikallisten kanssa, etteivät kaikki turismin tulot ohjaudu ulkomaille ja haitat paikallisille. "Ei ne kuitenkaan osaa tehdä sitä länsimaalaisilla standardeilla" on huono tekosyy ulkoistaa paikalliset katsomaan sivusta, kuinka valkonaamat mälläävät rahoillaan. Ja uskaltaisin väittää, että moni turisti varmaan maksaisi ihan hyvän korvauksen jo siitä elämyksestä, että pääsisi savimajan lattialle syömään ugalia!

On se vaan niin väärin, että minä, joka satuin syntymään onnelliseen hyvinvointi-Suomeen, saan ostella kivoja kankaita kotiinviemisiksi, ottaa kivoja rantakuvia kivalla kamerallani ja pulikoida päivät pitkät kivassa turkoosinsinisessä ja palmunvihreässä paratiisissani. Samaan aikaan samalla saarella suurin osa ihmisistä viettää jotain aivan muuta kuin kivaa paratiisielämää ilman vaatteita, vettä tai terveydenhuoltoa. Voisiko joku kertoa minulle, mitä tälle kamaluudelle voi tehdä? Itsensä tuntee jotenkin niin aivan liian pieneksi vaikuttamaan mitenkään näin suureen eriarvoisuuteen.

Lopulta lohduttauduin sillä, että ainakin täällä Tansaniassa tekemäni työ tähtää juuri samanlaisten köyhien ihmisten elintason parantamiseen ja olen osaltani tekemässä jotain hyvää. Mutta mikä on lopulta minun pieni vaikutukseni, kun Tansanian hallitus ryöstää ja jyrää koko kansaa, maan yleiseen kehittämiseen tarkoitetut verovarat katoavat jälleen ties minne ja länsimaat käyttävät kehitysmaiden resursseja minkä kerkeävät. Onko parista puusta apua tässä konkurssissa?

En tiedä, mikä vaikutus omalla pienellä panoksellani on, mutta niin kuin Dalai Lama XIV sanoi "It is not enough to be compassionate, we must act!" Pienilläkin teoilla on ehkä joskus suuret vaikutukset. Ainakin joidenkin pienten ihmisten pieneen elämään!