Turvallinen Tansania

Turvallisuuskysymykset pyörivät paljon mielessä ennen matkaan lähtöä, sillä Afrikasta kantautuu Eurooppaan paljon huonoja uutisia. Uskaltaisinko liikkua yksin? Ryöstettäisiinkö minut? Käytäisiinkö käsiksi? Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, että Tansania on Afrikan turvallisimpia maita. Ja niinhän se tosiaan taitaa olla, täällä ei ole tarvinnut pelätä! Viime viikkoina turvallisuuskysymyksiä on tosin tullut taas mietittyä aiempaa enemmän.

Turvattomuuden huomaa eniten siinä, millaisia varokeinoja normaalielämään kuuluu turvallisuudentunteen saavuttamiseksi. Kaikissa taloissa on ikkunalasien tilalla tai lisäksi tukevat rautakalterit, jotta taloon ei pääsisi ikkunoiden kautta. Lisäksi useimpia taloja ympäröi korkea muuri, jonka harjalle on kiinnitetty lasinsirpaleita tai rautapiikkejä. Asumme Dar es Salaamin lähiössä suhteellisen rauhallisella alueella, mutta esimerkiksi pyykkejä ei voi jättää yön yli narulle kuivumaan, sillä muuten joku käy ne sieltä hakemassa muureista huolimatta. Asukkaiden ollessa poissa talon turvallisuudesta vastaa kotiapulainen, mutta heihinkään ei ole aina luottamista, kuten perheeni sai kuulemma viime vuonna huomata palatessaan työpäivän jälkeen typötyhjään kotiin.

Yksisilmäisellä vakoilijakissalla on tapana istuskella muurilla vaanimassa ikkunaani.

Kaduilla varastellaan paljon, eikä tulisi mieleenkään kanniskella tavaroita vetoketjuttomassa kassissa. Etenkin puhelimet tuntuvat olevan näpistelijöiden suosiossa, mutta lähipiiriltäni on varastettu kaikkea aina koruista autoon. Autossa istuessa ruuhkan keskellä on muistettava pitää ovet lukittuina ja tavarat mahdollisimman kaukana ikkunasta. Otan yleensä mahdollisimman vähän varastettavaa mukaani ja olen ainakin vielä onnistunut säilyttämään kaiken omaisuuteni, mutta välillä tavaroita kotiin jättäessä mieleen hiipii ajatus, että kumpihan on oikeastaan turvallisempaa, jättää kotiin vai ottaa mukaansa...

Omasta turvallisuudestaan pystyy parhaiten huolehtimaan olemalla liikkumatta yksin pimeällä. Itse liikuskelen lähimmillä kaduilla pimeälläkin yksin huoletta, sillä naapurit ja kauppiaat tuntevat minut ja toisensa, joten vaaraa ei juuri ole. Mutta muutoin illat tulee kyllä vietettyä pitkälti kotona, sillä ulos pimeille kaduille ei huvita lähteä hortoilemaan. Valkonaamaisena mzunguna huomiota ja huutelua saa kaduilla vuorokaudenajasta riippumatta, mutta iltaisin huomio tuntuu negatiivisemmalta. Pääasiassa huutelu on öisinkin ystävällistä, mutta humalaisia viettelijöitä tai riidan haastajiakin löytyy.

Vaikka tunnen olevani turvassa, aina silloin tällöin kuulee tarinoita, jotka muistuttavat, että varuillaan on oltava. Eräs tansanialainen ystäväni kertoi tutustuneensa edellisvuonna kaltaiseeni vapaaehtoistyöntekijä-tyttöön, mutta tyttö oli raiskattu baarissa ja vapaaehtoisvuosi oli loppunut lyhyeen. Tarina pysäytti, sillä uhrina oli oman ikäiseni, näköiseni ja oloiseni tyttö. Mitä tahansa voi siis tapahtua! Muistin jälleen, ettei turvallisuudentunteeseen kannata tuudittautua liikaa.

Väkivallan sijaan suurin uhka täällä tuntuu kuitenkin olevan liikenne. Dar es Salaamissa on aivan liikaa autoja ja muita tiellä liikkujia teiden resursseihin nähden. Kun tiellä liikkuu samaan aikaan kaikkea tukkirekasta vuoheen ja väärällä kaistalla kaasuttaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, en ollenkaan ylläty, että uutisissa raportoidaan lähes päivittäin useista kuolonkolareista. Etenkin näin joulun aikaan kolareissa on kuollut monia, sillä juhliin ajetaan hirveällä kiireellä ja kotiin palataan humalassa. Silloin ärsyttää kuunnella paikallisten huokauksia "vai tällainen oli tänään Jumalan tahto". Olisikohan Jumala suopempi, jos ei ajettaisi humalassa ylinopeutta liikennesääntöjä noudattamatta? Itsellenikin on sattunut liikenteessä jo useampia läheltä piti -tilanteita, mutta tähän asti onni (tai jumala?) on vielä ollut puolellani.

Turvallisuutta tuli mietittyä etenkin lomalla Sansibarilla, jossa on vahva arabikulttuuri ja paikalliset noudattavat tiukasti koraanin sääntöjä. Sansibarilla oli yleisesti turvattomampi olo kuin mantereella. Kiinnitimme erityistä huomiota siveelliseen vaatetukseen ja hyvään käytökseen, sillä Sansibarilla oli aikaisemmin tänä vuonna heitetty brittiläisten vapaaehtoistyttöjen päälle happoa. Saarella on ollut tänä vuonna jo useita pienempiä yhteydenottoja eri uskontokuntien välillä, joten teimme parhaamme ollaksemme loukkaamatta muslimienemmistöä. Ilmeisesti monia muita turisteja ei ollut kiinnostanut lukea uutisia, sillä moni kulki uskaliaasti Stone Townin kaduilla minishortseissa ja pikkutopissa. Lisäksi opaskirjat varoittelivat merirosvoista, mikä toi lisäjännitystä keikkuvalle lauttamatkalle Darista Sansibarille. Monilla paikallisilla alkoi myös olla aika tympeä asenne kaikkia kalpeanaamoja kohtaan, mikä ei erityisesti nostattanut turvallisuudentunnetta.

Merirosvoilla on ainakin aika miellyttävä työympäristö...

Todellisten uhkien sijaan turvaton olo tuli Sansibarillakin kuitenkin lähinnä oman pään sisältä. Jatkuvasti kosinnoilla ahdistelevat arabimiehetkin olivat lopulta hyvää juttuseuraa, kun kosinnoista oli päästy yli. Turisteihin nihkeästi suhtautuvat paikalliset lämpenivät muutaman swahilin kielisen sanan jälkeen. Merirosvoja ei näkynyt ja happoja ei heitelty. Fiksulla toista kulttuuria kunnioittavalla käytöksellä Sansibarillakin saattoi siis tuntea olonsa varsin luottavaiseksi.

Vaaroja siis riittää Tansaniassa, mutta liian huolissaan ei kannata olla. Esimerkiksi Suomen ulkoasiainministeriön matkailutiedote Tansaniasta on jo huvittavaa luettavaa kaikkine vaaroineen: "Suurlähetystö ei suosittele luottokortin käyttöä maksuvälineenä eikä käteisen rahan nostoa pankkiautomaateista". Tai "Dar es Salaamissa jalkaisin liikuttaessa ei kannata pitää mukanaan minkäänlaista käsilaukkua tai reppua." Onhan tietysti ihan hyvä, että vaaroista kerrotaan, mutta en silti ole valmis käyttämään oravannahkoja maksuvälineenä tai sullomaan kaikkea omaisuuttani paidan sisään.

Toivotaan, että uusi vuosi 2014 alkaa täällä vähintään yhtä turvallisissa merkeissä kuin nyt. Vielä pari viikkoa jäljellä, ja sitten olenkin taas tylsän turvallisessa Suomessa!

I'm dreaming of a white Christmas

Tansaniassa ollaan jo muutaman viikon ajan kuunneltu amerikkalaisia joulurenkutuksia ja pystytelty muovikuusia, joten joulu saa jo tulla. Viime viikolla bussimatkalla Mwangaan kuuntelimme 8 tuntia samaa joululevyä, mistä asti White Christmas onkin soinut sitkeästi päässä. Näillä leveysasteilla taitaa valkoinen joulu jäädä unelmaksi, mutta toivottavasti siellä pohjoisemmassa saatte nauttia kimmeltävistä hangista!

Meillä joulua vietetään vasta 25. päivä, joten huominen jouluaatto ollaan vielä sitkeästi töissä. Joulupäivänä suunnitelmissa on kirkon jälkeen suunnata rannalle juhlimaan perheen kesken. Jospa siellä olisi ainakin valkoista hiekkaa, vaikka hanget jäisivätkin tänä vuonna välistä! Tapaninpäivänä allekirjoittanut suuntaa Sansibarille joululomalle, joten blogi hiljenee joulun ajaksi. Rauhallista joulua kaikille!

Christmas tree on kukkinut kauniisti jo koko joulukuun ajan.

Ekoturistina vuoristossa

Muistattehan vielä itsenäisyyspäiväjuhlat suurlähetystöllä? Juhlissa tutustuimme Pohjois-Tansaniassa toimivan ympäristöjärjestön edustajaan, joka kutsui Robertin ja minut vieraakseen Mwangaan Kilimanjaron lähettyville. No olihan kutsu tietysti otettava vastaan!

Niinpä yhden pitkän matkustuspäivän jälkeen heräsimme vuorien keskeltä Mwangasta. Järjestön painopisteenä on ekoturismin kehittäminen Mwangassa, joten ohjelmaan kuului alueen nähtävyyksien kiertämistä ja uusien ekoturismiin liittyvien kehitysideoiden keksimistä. Oli hienoa päästä kiertämään kohteita, jotka todellakin olivat näkemisen arvoisia, mutta joita monikaan länkkäri ei ollut vielä eksynyt katselemaan. Turismi on nopeasti kasvava bisnes Tansaniassa, joten on tärkeää, että turistikohteet kehitetään tukemaan paikallisten ihmisten toimeentuloa ja minimoimaan turismista aiheutuvia ympäristöongelmia. Turismi on myös tärkeä väline ympäristönsuojelussa, sillä sen avulla luonnontilassa olevaa aluetta voidaan käyttää tulonlähteenä luontoa vahingoittamatta.

Vuoristomaisemia ihailemassa.

Ensimmäisenä suuntasimme ylös vuorille ihailemaan pientä vuoristojärveä. Järvellä sattui parhaillaan kalastelemaan pari poikaa, joten pienen suostuttelun jälkeen pääsimme seilaamaan heidän pienellä vuotavalla puuveneellään järvelle. Maisemat olivat upeat ja järvessä eli monenlaisia hauskannäköisiä lintuja ja kasveja, ja puuveneellä soutelu oli ainakin minulle eksoottista. Tästä voisi muutamalla ekstraveneellä saada hyvänkin turistikohteen, josta tulot ohjautuisivat mukavasti paikallisille kalastajille!

Seuraavaksi ajelimme mahtavien vuoristomaisemien halki kohti vesiputousta. Lähdimme seuraamaan viattoman näköistä puroa sademetsään, ja pian päädyimme suuren kosken ääreen. Sateista johtuen koskessa olikin yllättävän paljon vettä, joten temppuilimme liukkailla kivillä ja möyrimme metsässä päästäksemme vesiputoukselle. Omasta mielestäni koskessa rypeminen oli tietenkin reissun paras osuus, mutta yllättävää sukellusta harrastanut ja kännykkänsä koskeen menettänyt kaveri ei tainnut olla samaa mieltä. Tässäkin on siis ehkä vielä kehitettävää suurempia turistimassoja silmällä pitäen... Itse olisin voinut viettää vesiputouksella vaikka koko päivän vedellä läträten ja eläväistä sademetsää ihmetellen ja liaaneissa roikkuen. Ollapa apinoiden kuningas!

Koski vaati osansa. Olipa liukkaita kiviä!

Matkamme jatkui kohti Tansanian ja Kenian rajalla olevaa Jipe-järveä. Järven rannalla oli ihana pieni kylä, jossa tutustuimme savimajoihin ja kylän asukkaisiin. Vaikka vastaavissa köyhissä kylissä tulee vierailtua Toivalan projektiin liittyen viikottain, järvenrantakylässä oli mielenkiintoista käydä. Pääsimme taas istumaan pieniin puupaatteihin ja seilaamaan kaislikon läpi järvelle. Suuri vuorten ympäröimä Jipe-järvi oli upea ilmestys, johon kaislikossa kuhiseva linnusto ja kaukaa kantautuva virtahepojen röhkintä antoi oman mausteensa. Ikävä kyllä meille selitettiin pian, että järvi oli pienenemässä jatkuvasti vuorilla käytettyjen kastelujärjestelmien takia, järven vesi rehevöitymässä ja vaikeasti läpäistävä kaislikko valtaamassa järvialaa. Ehkä kasvava turismi voisi innostaa järveä ympäröiviä kyliä panostamaan järven suojeluun.

Pysähdyimme juttelemaan kyläläisten kanssa turismin vaikutuksista.

Seilasimme Jipe-järvelle pienillä puisilla paateilla.

Seuraavana päivänä osallistuimme bussikierrokselle, jossa alueen ekoturismiprojektiin osallistuvat tahot kiersivät yhdessä potentiaalisia turistinähtävyyksiä ja pohtivat yhdessä niiden kehittämistä. Osallistujajoukko oli värikästä kunnanjohtajasta maasai-paimentolaiseen. Vierailimme monilla kauniilla paikoilla bongailemassa apinoita, juomassa puhdasta Kilimanjarolta valuvaa vettä, tutustumassa historiallisiin kohteisiin, ihailemassa paikallisten lasten tanssiesitystä ja jälleen kerran veneilemässä. Monet kohteet olivat elämyksiä myös paikallisille, sillä esimerkiksi maasai-herra pääsi veneeseen ensimmäistä kertaa elämässään!

Maasai-sisarukset olivat aloittelemassa omaa turistikohdettaan. Nyt on molempien ensimmäinen veneretki takana päin!

Päivän erikoisin nähtävyys oli kamelifarmi. Keniasta tuodut kamelit liikuskelivat vapaana laumana maatilan pihassa ja maatilan pitäjä yritti kovasti kesyttää niitä. Tilan pitäjät olivat rakentaneet kamelin selkään sopivan istuimen, jotta turistit pääsisivät kokeilemaan kamelilla ratsastamista. Ikävä kyllä kamelit olivat vielä vähän eri mieltä ratsastamisesta, joten yritykset päättyivät kamelin riehaantumiseen... Mutta olivathan kyttyräselät aika hauska näky!

Kamelit olivat vielä melko villejä.

Kuten totesimme retken lopuksi Kilimanjaron kohotessa komeana taustalla, Mwangalla on kaikki resurssit kohottaa paikallisten elintasoa turismin avulla. On vettä, sähköä, upeita kohteita ja innokkaita toimijoita, ja sijainti on täydellisesti merkittävimpien nähtävyyksien Serengetin, Ngorongoron kraaterin ja Kilimanjaron tuntumassa. Nyt on vain toimittava ja kouluttauduttava nopeasti, jotta turistikohteet saadaan länsimaiselle tasolle paikallisten voimin ennen kuin suuret turistitoimistot ennättävät paikalle. Jos siis olette blogia lukiessanne innostuneet vierailemaan Afrikassa, niin ainakin tämä turisti suosittelee Mwangaa lämpimästi! Ekomatkailu kunniaan!

Jakamisen riemu

Tässä on jotain suurta, mikä tekee Afrikasta jotain hyvin ylivertaista Eurooppaan nähden. Jotain, mistä muun maailman pitäisi ymmärtää ottaa oppia. Nyt puhutaan siis tietenkin jakamisesta.

Tansaniassa jakaminen on tapa elää. Etenkin ruokailu on sosiaalinen tapahtuma, johon liittyy paljon ruoan tarjoamista toisille. Ravintolassa tilataan usein yksi iso annos, josta kaikki syövät. Omalta lautaselta syödessäkin ruokailu alkaa aina sanomalla "Karibu!", mikä tarkoittaa tässä yhteydessä "olkaa hyvä, ottakaa toki minunkin lautaseltani". Ja siitähän myös otetaan! Ravintolassa syödessä sisään voi marssia puolituttuja, joille huikataan myös "Karibu!" ja viitataan ruokaa kohti. Vaikka tällöin lausahdus on lähinnä muodollisuus, ei ole mitenkään tavatonta, jos puolituttu käy nappaamassa vähän ugalia lautaseltasi ennen kuin jatkaa tilaamaan omaa ruokaansa.

Hauska esimerkki ruoan jakamisesta tapahtui automatkalla, kun ostimme Robertin kanssa appelsiineja matkaevääksi. Mukaan tarttui kaksi appelsiinia, joten minä jaoin ne seuraavasti: yksi appelsiini Robertille ja yksi minulle. Väärin! Sain samantien kuulla Robertilta, miten jokainen appelsiini jaetaan puoliksi. Jos toinen appelsiini on hyvä, saamme molemmat nauttia siitä, ja jos toinen on huono, jaamme myös sen. Ja näinhän siinä kävi, toinen appelsiini oli toista makeampi, ja jakamalla pääsimme molemmat herkuttelemaan sillä!

Jakaminen ei rajoitu pelkästään ruokaan. Myös vaikkapa lapset ovat kaikkien yhteisiä. Kun täyteen daladalaan astuu nainen pikkulastensa kanssa, istuvat matkustajat ottavat automaattisesti lapset syliinsä ennen kuin sanaakaan on vaihdettu. Lapset ovatkin todella sosiaalisia ja istuvat mielellään kenen tahansa sylissä missä tahansa. Etenkin suvun kesken lapset "jaetaan" jopa siihen pisteeseen asti, että lapsi kutsuu kaikkia äidin sisaruksia äideiksi tai isiksi ja kaikkia serkkujaan sisariksi ja veljiksi. Tosin kaupungistumisen myötä sukulaiset hajaantuvat enemmän, joten perhemalli on kaupungissa ydinperhekeskeisempi. Mutta yhteisö pitää huolta lapsistaan myös suurkaupungissa!

Jakaminen ja yhteisöllisyys ovat sisäänrakennettuja asioita tansanialaisessa yhteiskunnassa ja materialististen asioiden lisäksi myös hienot hetket ja ongelmatilanteet on tärkeää jakaa muiden kanssa. Kenelle tahansa voi alkaa juttelemaan ja jokainen uusi tilanne on hyvä hetki tehdä uusia ystäviä! Onhan se paljon mukavampaa jakaa pomppuista bussimatkaa jonkun toisen kanssa, kun vain tuijotella edessä istuvan takaraivoa ylhäisessä yksinäisyydessään. Ongelmat ovat myös kaikkien ongelmia ja tansanialaiset ovat aina valmiita auttamaan. Oli sitten kyse tietyn toimiston etsimisestä, hankalaan paikkaan peruuttamisesta tai pikkurahan puutteesta, aina paikalle tupsahtaa joku, joka omistautuu ratkaisemaan ongelmaa kanssamme ihan vain auttamisen ilosta. Ja toisen vastoinkäymisiin otetaan osaa huudahtamalla "Pole!" eli "otan osaa", riippumatta siitä, onko henkilö tuttu vai ei.

Ainoa paikka, missä suvaitsevuutta ja jakamisen riemua ei tunneta lainkaan, on liikenne. Liikenteessä kaikille tuntuu olevan tärkeää saada oma kaara liikkumaan edes puolen metrin verran eteenpäin liikenneruuhkassa sen sijaan, että käytettäisiin yhteistä tietä yhteisesti ja annettaisiin tien tukkeena oleville autoille tilaa vaikkapa kääntyä. Mutta hölmösti ajavillekin huudetaan vain: "What are you doing, my friend?!"

Ikävä kyllä täytyy myöntää, että kaltaistani länsimaalaista kaiken jakaminen saattaa välillä jopa ärsyttää. Ostin itselleni uudet kengät. Seuraavana päivänä kengät olivat kadonneet ja myöhemmin löysin ne maman jalasta. Enpä olisi niitä juuri sinä päivänä tarvinnutkaan, mutta en ollut ajatellut, että myös kengät olisivat kaikkien omaisuutta! Joskus olisi myös mukava, jos perheen pienin ei ensin nuolisi käsiään, sitten lähmisi lattiaa ja sen jälkeen tulisi tahmatassuillaan näpertämään minun ruokaani. No, tuleepahan jaettua bakteerikin yhteisöllisesti.

Toivottavasti me länkkärit opimme vielä jotain afrikkalaisesta arvomaailmasta ja opimme jakamaan omastamme. Ainakin siinä suhteessa olen oppinut paljon täällä Tansaniassa. Haastankin nyt kaikki teidät lukijat jakamaan jotain ystävienne kesken, oli se sitten ruokaa, tavaroita tai hetkiä, ja miettimään millä tavoin voisi auttaa ystävää hädässä. Sillä jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa! ;)

Jätteiden keskeltä

Varmasti ainakin ympäristötieteilijä-ystäviäni kiinnostaa, miten jäteasiat hoidetaan päiväntasaajan toisella puolen!

Jätehuolto on mietityttänyt minua täällä moneen otteeseen, ja syy on selvä: jätettä on kaikkialla! Suomessa on helppoa unohtaa, että synnytämme jatkuvasti hirvittävän määrän jätettä, sillä mikä on poissa silmistä, on yleensä myös poissa mielestä. Tansaniassa jätteet päätyvät yleisimmin joko omalle pihalle tai kadulle, joten jätettä on vaikea unohtaa.

Alkuun kesti tottua perheen roskatalouteen, sillä mitään selvää keräysjärjestelmää ei ollut. Missään ei ollut roska-astioita, ja roskat kerättiin polttamista varten pihan nurkkaan. Tämä tarkoitti sitä, että aina, jos avasi kääreen tai söi purkan tai niisti nenän, oli lähdettävä kipaisemaan pihan perällä heittämään roskat jätekasaan. Toinen vaihtoehto oli keittiön lavuaari. Muutaman viikon jälkeen onnistuin lobbaamaan keittiöömme pienen roska-astian, jotta jokaista pikkuroskaa ei tarvitse enää käydä erikseen viemässä pihalle.

Jätteet kerättiin tosiaan aluksi pihan nurkkaan kasaan, joka poltettiin säännöllisin väliajoin. Polttaminen onkin täällä ehkä yleisin tapa päästä eroon jätteistä, ja kaupungin ominaistuoksuun kuuluu käryävän muovin haju. Koska poltto tapahtuu pienessä kasassa kadunkulmalla, on ymmärrettävää, että roskat eivät pala kokonaan ja jäljelle jääneet muoviriekaleet leijailevat tuulen mukana pitkin katuja ja talloutuvat pian osaksi katua. Tätä pientä roskahiutaletta on joka paikassa ja se sekoittuu onnellisesti suoraan kaduille dumpattuihin jätteisiin sekä hiekkaan, pölyyn ja mutaan.

Entä palamattomat jätteet, kuten vaikka käytetty muovinen vessaharja? Palamatonta jätettä ei sinänsä erotella, mutta jätekasan polttamisesta palamattomaksi jääneet roskat voidaan siirtää muualle. Yleensä tämä tarkoittaa hautaamista, mutta huhun mukaan jätteitä on mahdollista viedä myös kaatopaikkakeräykseen.

Meillä jätteet haudataan. Muutama viikko sitten keskelle pihaa ilmestyi parin metrin syvyinen monttu, jonka sain kuulla olevan talon uusi jätemonttu. Monttuun heitettiin kätevästi kaikki roskat muovista paperiin ja keittiöjätteisiin. Montusta saattoi päivittäin seurata jätteen kertymistä, mikä pisti miettimään synnyttämämme jätteen määrää. Jätettä kertyy vauhdilla ja pihalle ei mahdu ihan loputonta määrää jätekuoppia. Mitä sitten, kun piha on täynnä jätettä?

Kuoppa täyttyy vauhdilla!

Sitten seurasi rankkasateita. Kuoppa sortui ja täyttyi vedellä. Nyt pihan keskellä on noin puolen metrin syvyinen kuoppa, jossa lilluu roskia ja mutaa. Tämä jätemonttu taitaakin täyttyä oletettua nopeammin! Niinpä nyt onkin kiire keksiä uusi parempi kuoppa, tai muu parempi vaihtoehto jätejärjestelyille. Huomaan hetkeni tulleen ja valmistaudun taas lobbaamaan kompostia ja jätteenpolttoastiaa. Nyt on aika selvittää myös mystisen kaatopaikkakeräyksen arvoitus. Jätteenkäsittelyvinkkejä ja tee-se-itse-komposti-ohjeita otetaan siis lämmöllä vastaan, ennen kuin kuoppamme tulvii yli!

Tyttöjen juttuja

Täällä on kauhea määrä kaikkia ihania ja hauskoja kauneudenhoitoon liittyviä tapoja, joten minun on pakko jakaa ainakin muutama näistä teille lukijoille. Ehkä onnistutte poimimaan muutaman kauneusvinkin pikkujoulukautta varten! Seuraavaksi paljastetaan siis muutama salaisuus siitä, miten tansanialainen nainen kaunistautuu (miehet voivat tässä vaiheessa sulkea silmänsä ja odottaa kärsivällisesti seuraavaa blogikirjoitusta).

1. Banaania poskeen. Afrikkalainen kauneusihanne on eurooppalaiseen verrattuna varsin persevä, joten kaunis nainen muistaa syödä lautasensa tyhjäksi. Takamuksen kasvatus onnistuu onneksi helposti, sillä rasvaisia herkkuja kuten chapati-lettuja, ranskalaisia ja erilaisia munkkeja on tarjolla joka kadun kulmassa. Ihanista mangoista, avokadoista, banaaneista ja pähkinöistä puhumattakaan! Nam! Heti asetuttuani perheeseen asumaan sain kuulla olevani liian hintelä, ja että seuraavan kolmen kuukauden tavoitteena olisi tehdä minusta "lihava ja vahva"! Täällä siis vahva nainen on sellainen, jolla on energiavarastoja selvitä lapsikatraasta ja parista malariasta, ei Fressin rääkkijumpasta.

2. More is more. Mitä enemmän värejä, kangasta, röyhelöä ja kuviota on, sitä parempi! Värit näyttävätkin uskomattoman upeilta tummaa ihoa, punaista maata ja ympäristön värien sekamelskaa vasten. Virheää, oranssia, keltaista, punaista! Saa nähdä, miten sopeudun tammikuussa afrikka-kankaineni harmaanvalkoiseen Suomeen. Vaikka paikallisten mielestähän tyylini täällä on toki hyvin hillitty.

Pyykkipäivät ovat ainakin värikkäitä!

3. Siveys kunniaan. Perussääntönä on, että olkapäät on peitettävä ja helman pituus oltava vähintään polveen asti. Kaupungissa ja nuorison keskuudessa säännöstä joustetaan ja Darissa vastaan tulee olkaimettomia toppeja ja lyhyitä hameita, ja länsimainen tyyli valtaa alaa. Mutta kyllä näille riettauksille pudistellaan päätä selän takana. Ainakin vanhemman väestön mukaan ja varsinkin maaseudulla, kaunis ja arvokas nainen peittää enemmän kuin paljastaa. Ristiriitaista kyllä, mutta vaikka vartaloa peitellään julkisilla paikoilla, niin kotona ei niin haittaa, vaikka rinta vähän vilkkuisikin. Naisen rinnat ovat loppujen lopuksi aika luonnollinen asia, ainakin vielä täällä Afrikassa.

Muslimi-voittoisissa kylissä vieraillessa on astetta tärkeämpää muistaa peittää vartalonsa.

4. Rastat hyvin, kaikki hyvin. (Rasta tarkoittaa siis swahiliksi hiuksia, mitä en tietenkään vielä tiennyt, kun mama kertoi menevänsä kampaajalle laittamaan rastat...). Hiukset ovat tärkeä osa laittautumista ja kampaamoissa tehdään mitä upeampia lettiväkerryksiä. Hiuslisäkkeet ovat olennainen osa kampausta, sillä ne ovat käkkärätukan ainoa mahdollisuus pitkiin hiuksiin. Ei siis pidä yllättyä, jos vielä eilen lyhyttukkainen kaveri tulee seuraavana päivänä töihin hiukset hulmuten. Moni myös suoristaa kikkaratukkansa kemikaaleilla, jolloin hiuksiin saa erikoisempia leikkauksia. Ja lisää vaihtelua tyyliinsä voi lisätä vielä peruukeilla. Eli jos sama vanha tukka katsoo peilistä, on aika lähteä peruukkiostoksille!

Tyttömäistä lettityyliä!

5. Kietoudu kangaan. Kanga on värikkäästi kuvioitu kangaspala, jossa on jokin uskonnollinen ja ehkä hieman humoristinen tekstinpätkä. Kangaan kietoudutaan noin miljoonalla eri tavalla ja sitä käytetään tarpeesta riippuen hameena, mekkona, vauvan kantoreppuna, aurinkosuojana, tuulilasinpyyhkimenä ja lopulta lattiarättinä. Kangaa käytettyäni voin todeta ainakin sen, että siihen on syynsä, miksi ihmiset kävelevät täällä niin hitaasti. Kangahameen kanssa ei voi ottaa pitkiä askeleita, ja liikaa hötkyillessä koko homma putoaa päältä. Tietysti myös kangaan kääräisty muksu ja kangamytyn varassa päänpäällä kannettava vesisanko voivat hidastaa matkantekoa... Mutta kauniiden kankaiden ansiosta arki sujuu ainakin tyylillä!

6. Nailed it! Joka naisen kauneudenhoitorutiineihin kuuluu myös silloin tällöin käydä rapsuttamassa oman (tai naapurin) pihalla kasvavasta puusta vähän kuorta, keitellä siitä lientä ja sivellä sitä kynsiin ja odotella hetkinen, jolloin tuloksena on... hennavärjätyt oranssit kynnet! Mihin sitä kynsilakkaa muka tarvitaan. Samalla menetelmällä saa myös värjättyä hiukset sävy sävyyn.

Jos näillä kauneusvinkeillä ei tyylipisteitä heru, niin ei sitten millään. Suomalaisiin oloihin vinkkejä kannattaa kuitenkin soveltaa järjen kanssa, eli pukea kangan alle ainakin villahousut ja jättää naapurin koivu raapimatta. Mutta pikkujouluherkuista on nyt sallittua nauttia oikein luvan kanssa, sillä pyöreys on kaunista. Ja tansanialaisten tapojen mukaan kaveria voi jopa vähän kehaista: Oletpas sinä lihonut! Mukavaa joulunodotusta sinne lumen keskelle!

Itsenäisyyspäivän juhlahumua

Eilen perjantaina juhlittiin Suomen itsenäisyyspäivää ja itselläni nämä juhlahulinat sujuivatkin astetta hulppeammissa merkeissä! Olimme Robertin kanssa molemmat saaneet kutsun Suomen suurlähetystön itsenäisyyspäiväjuhliin, joten perjantaina töiden jälkeen laittauduimme kiireesti parhaimpiimme ja suuntasimme suurlähetystöä kohti. Pimenevässä illassa kajahteli Maamme-laulu, kun saavuimme Suomen suurlähetystön upeaan merenranta-asuntoon Dar es Salaamin kupeessa. Puutarha oli täynnä ihmisiä kauniissa mekoissaan ja puvuissaan, palmuihin oli kiinnitetty valoja ja paperilyhtyjä, tarjoilijat kantoivat eteemme pientä suolaista samosasta tuulihattuihin ja viini virtasi. Ai tältä näyttäisivät trooppiset linnanjuhlat!

Juhlatunnelmaa Suomen suurlähetystön puutarhassa.

Suurlähettiläs ja Tansanian pääministeri pitivät puheensa, kuoro lauloi Finlandia-hymnin ja seuraavaksi pääsimme ihailemaan laulu- ja tanssiesityksiä. Esityksissä suurlähettiläs oli halunnut tuoda esille sekä Tansanian että Suomen samaa elämäntapaa harjoittavien alkuperäiskansojen traditioita. Niinpä aluksi tansanialaiset maasait esittivät perinteikkään maasai-tanssin, jossa tanssijat huusivat ja hytkyivät kuin transsissa ja pomppivat korkealle. Todella lumoava näky! Pitkien maasaimiesten jälkeen lavalle asteli pikkuruinen saamelaismies suuren rumpunsa kanssa ja aloitti joikaamisen. Jokseenkin absurdi näky nähdä pieni saamelaismies lumen sijaan palmujen keskellä. Illan ikimuistoisin osuus seurasi, kun maasait liittyivät viimeiseen joikuun huudoillaan ja tanssillaan. Pohjolan ja tropiikin karjapaimenten perinteiden yhteenliittäminen oli jotain hyvin harvinaislaatuista, joka varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Saamelaiset ja maasait ovat loppujen lopuksi hyvin samanlaisia!

Esitysten jälkeen saimme nauttia suomalaisista herkuista: perunamuusista, loimulohesta, poronkäristyksestä, sienisalaatista ja erikoisuutena poronkielestä! Orkesteri soitti tanssimusiikkia ja tunnelma oli katossa (jos palmun alla näin voi sanoa). Loppuillasta keskustelut kääntyivät maailmanparannukseen, kuten aina kun kansalaisjärjestöjen ihmisiä ajautuu samaan paikkaan, ja lopulta lähdimme kotiin taskut täynnä käyntikortteja ja uusia suunnitelmia.

Poronkieltä ja loimulohta.

Että harmittaa, että kamera jäi kiireessä kotiin, mutta onneksi sain puhelimella napattua edes hiukan todistusaineistoa. Vaikka tämä ilta taisi kyllä piirtyä mieleen ilman valokuviakin!