Tuli kirkkoon mies ja vuohi

Jo Suomessa ollessani olin kuullut, että Afrikassa ollaan hyvin uskonnollisia. En kuitenkaan tajunnut, kuinka tärkeä rooli uskonnolla todella on täällä. Lonely Planetin mukaan 45 - 50 % tansanialaisista on kristittyjä, 35 - 40 % muslimeja, ja loput uskovat luonnonuskontoihin. Lisäksi maahanmuuton seurauksena maassa on pieniä muiden uskontojen yhteisöjä. Uskontoja on siis monia, mutta ne elävät Tansaniassa sulassa sovussa.

Uskontoa harjoitetaan kirkossa ja kirkon ulkopuolella. En Suomessa ole ollut aktiivinen kirkossakäyjä, mutta täällä (muutaman kirkottoman viikonlopun jälkeisten mulkoilujen seurauksena) lähes joka sunnuntai-aamu on tullut vietettyä kirkonpenkissä istuen. Meno kirkossa on hyvin kaukana suomalaiskirkon rauhasta ja hartaudesta: kirkossa lauletaan ja tanssitaan reippaan gospelmusiikin tahdissa, kirkkoväki on levotonta ja osa katoaa välillä ulos ostamaan vettä tai vaihtamaan pari sanaa kaverin kanssa. Saarna tapahtuu huutamalla ja jalkaa polkemalla. Lapset vaeltelevat ympäri kirkkoa sylistä syliin ja välillä minunkin syliini änkeytyy tuntemattomia lapsia. Edellisviikolla kirkkoon jopa raahattiin vuohi, minkä jälkeen eräs nainen kaivoi yllättäen laukustaan vaikuttavan kokoisen kukon, ja pian elikoista alettiin käydä huutokauppaa kirkon hyväksi. Show on ainakin melkoinen, vaikka en swahilin kielisestä palveluksesta juuri mitään ymmärräkään.

Kotikirkossa. Alttaritaulu on yleensä rakennettu kankaista.

Uskontoa ei pääse pakoon kirkon ulkopuolellakaan, sillä tansanialaiset ovat ottaneet asiakseen mainita Jumalan nimen mahdollisimman monessa yhteydessä. Siten kadulla voi tulla vastaan Jesus Beauty and Hair Saloon, minibussit Jesus Power ja Allah Karim, Gloly to God Car Repair sekä God's Butchery. Myös kirkkojen nimet menevät välillä huvittavuuden puolelle, kuten Winners' Chapel - the Place of Miracles and Wonders. Kerran bongasin auton kyljestä virallisen näköisen tarran, jossa lähempää tarkasteltuna luki "This car is insured by the blood of Jesus Christ".

Uskonnosta myös puhutaan mielellään ja usein. Sukulaisen luona vieraillessamme istuimme kaksi tuntia sohvalla katsomassa videolta kuuluisan evankelistan puhetta, josta intoutuneet kuulijat saivat videolla kouristelukohtauksia ja oksensivat pahaa henkeä ulos. Tansanialaiset kaverini taas lähettävät tekstarilla ketjuviestejä, joissa julistetaan Jumalan sanaa, ja puhe kääntyy arkipäiväisessäkin keskustelussa helposti uskonasioihin. Monessa perheessä ennen ruokailua luetaan aina ruokarukous ja tutuille toivotetaan kadulla Jumalan siunausta.

Ainoa konfliktini täällä liittyi myös uskontoon. Kestustelukumppani alkoi viattomasti kysellä, mihin uskontoon kuulun, millaisia eurooppalaisia tapoja meillä on, juonko olutta ja niin edelleen. Kun kävi selväksi, että olen kristitty, juon olutta ja seurustelen, alkoi huutosaarna siitä, että joudun helvettiin ja kadotukseen, ja joudun sovittamaan syntini Jumalan edessä. Huh. Tilanteen jälkeen olen oppinut pitämään matalaa profiilia uskonnon suhteen ja kääntämään keskustelut turvallisemmille poluille. Uskonnosta keskustelu on onneksi harvoin sävyltään tuomitsevaa eivätkä suinkaan kaikki ole niin tiukkoja noudattamaan Raamatun sanaa, mutta voin kuvitella, että koko ikänsä Afrikassa eläneelle voi olla hankalaa ymmärtää eurooppalaisia tapoja.

Jatkuva uskonnosta jauhaminen on välillä ärsyttävää ja kiihkeimmillään jopa ahdistavaa, mutta toisaalta on ihanaa, että keskustelu keskittyy materialististen asioiden sijaan hengellisiin teemoihin ja eettisiin pohdintoihin. Uskonnon keskeisyys on varmaan myös osaltaan vaikuttanut siihen, miten korkeassa arvossa toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys on Tansaniassa. Lähimmäisenrakkautta ainakin riittää!

Vaikka maassa onkin useita uskontoja, niin uskonnot elävät keskenään sovussa. Kristitty ja muslimi voivat hyvin käydä lounaskeskustelua siitä, miten Jumala on kaikkialla ja miten tärkeää on kuunnella hänen sanomaansa, huolimatta siitä, että puhujat viittaavat eri Jumalaan. Ja tiukassa paikassa aina ei ole niin merkitystä, minkä Jumalan puoleen kääntyy, kunhan apua saa. Luonnonuskonnot ovat nykyään tärkeässä roolissa lähinnä maaseudulla, mutta pahan paikan tullen moni kaupunkilais-kristittykin kääntyy kuulemma vielä esi-isien, luonnonhenkien ja taikarohtojen puoleen.

Muiden uskontokuntien uskoa kunnioitetaan kyllä, mutta uskonnottomuutta ei sen sijaan tunnuta ymmärtävän lainkaan. Yrittäessäni kääntää keskustelun ateismiin, yleensä todetaan vain, ettei sellaista ole tai että sellaiset joutuvat kadotukseen. Siinä tuntuu siis menevän täällä uskonnollisen suvaitsevuuden raja.

Jos ihan raa'an käytännöllisesti ajatellaan, ateismi ei ole täällä edes kovin kannattavaa oman selviytymisen kannalta. Yhteiskunnallisen tuen puuttuessa kirkon tarjoama yhteisö on hyvin tärkeä. Kun joku seurakuntalaisista sairastuu, muut seurakuntalaiset järjestävät taloudellista ja henkistä tukea sairastuneelle perheineen. Ja esimerkiksi kun talomme putkista lakkasi tukemasta vettä, vesi haettiin kirkolta. Kirkosta on siis paljon myös ihan konkreettista hyötyä! Väheksymättä tietenkään sitä henkistä tukea, joka auttaa köyhyydessä kamppailevia ihmisiä jaksamaan päivästä toiseen.

Nyt joulukuun alkaessa on kiinnostavaa nähdä, miten lähestyvä joulu vaikuttaa uskovien arkeen ja millaisin menoin joulua vietetään. Ainakin kotikirkon lapset ovat jo aloittaneet joulunäytelmän harjoittelemisen. Blogikirjoitus joulunvietosta seuraa varmasti tulevaisuudessa (paikallisesti sanottuna: jos Jumala suo)!

Tarinoita tehottomasta kehitysavusta

Suomalaisessakin mediassa on viime aikoina ollut paljon puhetta kehitysyhteistyön toimimattomuudesta, eli siitä, kuinka kehitysmaihin syydettävät rahavirrat ohjataan vääriin tarpeisiin tai rahat katoavat mystisesti kokonaan. Täällä ollessani olenkin päässyt todistamaan läheltä surullisen tehotonta kehitysyhteistyötä.

Hankkeeseemme kuuluvassa Masaki-kylässä on huutava pula vedestä ja tarve on huomattu myös korkeammilla tahoilla. Niinpä Maailmanpankki on myöntänyt rahoituksen kaivon tekemiselle. Kyläläiset ovat odottaneet jo pitkään, mutta päättäjiä, rahoja tai kaivoa ei ole kylässä näkynyt. Minne rahat katosivat? DeCon pari viikkoa sitten järjestämässä maanomistajuuteen liittyvässä tilaisuudessa kyläläiset pääsivät pitkästä aikaa vastakkain korkeamman viranomaisen kanssa, jolloin myös vesikysymys nousi esille. Viranomaisten vastaus: kaivomittauksia on käyty tekemässä yhden kyläläisen mailla, joka on ilmoittanut, ettei halua kaivoa mailleen. Niinpä viranomaiset ovat tehneet johtopäätöksen, etteivät masakilaiset tarvitse vettä, ja rahat on käytetty "muiden alueiden hyväksi". Eli mahdollisesti herrojen puutarhojen laatoitukseen?

Kisangan peruskoulu oli puolestaan ollut mukana Plan Internationalin rahoittamassa Water for life -hankkeessa, jossa parannettiin koulujen vesitaloutta. Koulun johtaja esitteli meille hienoja Planin logoilla varusteltuja vesitankkeja, joihin johdettiin katolta vettä räystäitä pitkin. Hienoja tankkeja, mutta kuulemma vettä oli hyvin vaikea saada tankista ulos, sillä putkisto oli rakennettu siten, ettei vesi virrannut pumppuun kuin vasta tankin ollessa puolillaan. Lisäksi tankit olivat jo muutaman vuoden jälkeen alkaneet vuotaa, joten nyt vettä ei edes voinut säilyttää pitkiä aikoja kerrallaan. Samaisessa koulussa pääsi myös ihailemaan hienoja upouusia maalauksin kuvitettuja vessoja. Toiletit olivat nyt kuulemma opettajien käytössä ja lapset käyttivät edelleen vanhoja rapistuneita vessahökkeleitä.

Vuotava vesitankki Kisangan koululla

Sungwin koululla vieraillessamme taas ihmettelin koulun vieressä olevaa betonimökkeröä. Sain kuulla, että kyseessä on koulun keittiö, ja että rakennus on kasattu meidän suomalaisten verovaroilla lasten kouluruokailua tukevassa projektissa. Ikävä kyllä keittiö vaikutti nyt hylätyltä. Keittiötä on hankala pyörittää ilman jatkuvaa tukea, joten projektin päätyttyä myös kouluruokailu oli päättynyt. Toimivassa yhteiskunnassa tarvittava tuki tulisi oman maan verovaroista, mutta täällä rahat katoavat jonkun muun kuin koululaisten taskuun.

DeCo on ottanut yhdeksi tehtäväkseen taistella verovarojen katoamista vastaan. Nyt Kisarawen alueelle on DeCon johdolla perustettu kyläläisten hallinnoimia PETS-komiteoita, joiden tehtävänä on seurata kylään liittyvien varojen käyttöä. PETS eli Public Expenditure Tracking System on menetelmä, jonka avulla kyläläiset voivat seurata, paljonko he maksavat veroja, paljonko siitä pitäisi millekin osa-alueelle mennä, ja minne varat käytetään. PETS-komiteoita on jo 42 kylässä Kisarawen alueella ja hyviä tuloksia on jo saatu aikaan.

Yhtenä merkittävänä ongelmana on se, etteivät kyläläiset tiedä omia oikeuksiaan, eivätkä näin ollen osaa vaatia niitä. Niinpä DeCo järjestää koulutuksia siitä, miten hallinnon kuuluisi lain mukaan toimia, ja mitä kyläläiset voivat tehdä, jos näin ei toimita. Päättäjien pohjattomiin lupauksiin aletaan siis kylissä osata vaatia toimeenpanoa, ja jos mitään ei tapahdu tai verovarat katoavat jäljettömiin, äänestäjillä on valta valita parempi edustaja. Demokratiassa kuitenkin ollaan, vaikka korruptoituneessa sellaisessa!

Eräässä kylässä paloi reilu vuosi sitten alueen ainoa apteekki. Kylään alettiin rakennetaa japanilaisella kehitysavulla uutta, ja kunta lupasi hoitaa apteekkiin huonekalut ja tarvittavat välineet. Rakennus valmistui, mutta puoli vuotta myöhemmin apteekissa oli edelleen vain seinät ja katto. Kunnan perustelu oli, että rahat olivat jo loppuneet. PETS-komitean selvityksillä ja kyläläisten sinnikkäällä painostuksella kunta saatiin kuitenkin kattamaan lupauksensa ja nyt kylässä toimii jällen apteekki!

Entäs Toivalan metsitysprojekti - onko tämä lopulta kestävää apua? Toivalan hanke on siinä mielessä fiksu, että rahallinen tuki annetaan paikalliselle kansalaisjärjestölle, jolloin apu suuntautuu varmasti paikallisiin tarpeisiin paikallisten johdolla. Konkreettisen hyödyn eli siemenien ja taimiputkiloiden lisäksi tärkeänä osana hanketta on koulutus: miten taimia kasvatetaan, istutetaan, harvennetaan kestävästi ja lopulta hakataan tukkipuuksi, ja miten lisäansiota voi hankkia kasvatettujen taimien ja harvennetun polttopuun myynnillä. Tämä osaaminen ei katoa projektin loppumisenkaan jälkeen! Mutta toisaalta, voihan olla, että kaikki projektin puut kuolevat hyönteisten, metsäpalon tai kuivuuden seurauksena heti projektin päätyttyä, eikä kyläläisillä olekaan varaa tai motivaatiota aloittaa istutuspuuhia alusta. Kaikki on mahdollista!

Tulevaisuus siis näyttää, päädymmekö tavoitteeseen, eli siihen paljon puhuttuun Kestävään Kehitykseen. Mutta onneksi virheistä voi oppia, joten toivokaamme, että Tansaniassa nähdään tästä lähin vähemmän vuotavia vesitankkeja ja enemmän paikallisen osaamisen hyödyntämistä, sillä nykyisen lainen kehitysapu jää vain harmittamaan kaikkia osapuolia.

Väärinkäsityksiä

Pääasiassa minä ja tansanialaiset ymmärrämme toisiamme, mutta väärinkäsityksiä syntyy jatkuvasti ja väärinymmärryksistä kehittyy monesti hauskojakin tilanteita. Syynä kommunikaation pelaamattomuuteen on kulttuurierojen lisäksi yksinkertaisesti kielten sekoittuminen.

Eniten hämmennystä aiheuttavat kellonajat, sillä swahiliksi tunnit lasketaan siten, että klo 7  aamulla on "tunti yksi", klo 8 on "tunti kaksi" ja niin edelleen. Nämä aikajärjestelmät sekoittuvat puheessa helposti, eli kun englanniksi sovimme tapaamisen kello kolmeksi, tapaaminen voi todellisuudessa olla joko klo 15 tai "tunti kolme" eli klo 9. Muutaman väärinkäsityksen jälkeen ("When do you usually eat breakfast here in Tanzania?" "At two o'clock." "Seriously??" "Umm, yes?") olenkin oppinut varmistamaan ajan swahiliksi.

Toinen sekaannusta aiheuttava seikka on se, että swahilissa R voidaan lausua ällänä ja L ärränä. Pikkubussi on siis joka toisella lauseessa daladala ja joka toisessa daradara. Sama tarttuu myös englantiin, jolloin "heavy lanes" voi tarkoittaa joko raskaita linjoja tai rankkasateita. Lähtiessäni Suomesta sain DeColta sähköpostia, että nähdään pian "if you alive here." Niin että turvallista matkaa vaan! Viime viikolla puolestaan ajeltiin autolla kuivuneen joen uoman läpi ja ihmettelin, kun kuski kertoi, että vähän matkan päässä olisi sadekaudella käytettävä "blidge". Ai mikä? Ai beach? Kuivuneessa ja saastuneessa joessa? Mutta kyseessä oli tietenkin "bridge".

Mutta niin sitä vaan korva harjaantuu R:n ja L:n sekoittamiseen ja äkkiä tottuu siihen, että tie on sekä road että load. Niinpä toissapäivänä, kun edessä kulki auto varoituskyltillä "Danger! Extra wide load!", aloin hämmentyneenä katsella tietä, että eihän tämä nyt mitenkään erityisen leveä ole...

Itselleni tuottaa välillä vaikeuksia myös seurata kenestä henkilöstä puhutaan, sillä nimet vaihtuvat eri kieltä puhuttaessa. Pikkusiskoni Rachel on swahiliksi Raheli (tai Laheli), mikä on vielä helppo yhdistää. Mutta esimerkiksi Robertin vaimon nimi on englanniksi Happiness ja swahiliksi Tatu (tai mama Rachel tai mama Raheli). Yksi työkaverini puolestaan tuntuu vaihtelevan englanninkielistä kutsumanimeään fiiliksen mukaan, enkä vieläkään ole aivan varma, millä nimellä häntä kutsuisin.

Alkuun oli myös vaikeaa huomata, että kysyessäni kysymyksen ja saadessani vastauksen "yes", vastaus ei välttämättä tarkoita "kyllä". Swahiliksi puhuteltava vastaa "abe" tai "naam" merkiksi siitä, että kuuntelee (vastaa lausahdusta "Niin?"). Tämä tapa on siirtynyt myös tansanialaisten englantiin, jolloin puhutteluun vastataan "yes". Voitte vain kuvitella millaisia tilanteita tästä seurannut. "Can you pass the salt?" "Yes". Hiljaisuus. "Can I have it?" "Have what?" Tai autossa "Can we stop to buy some fruits?" "Yes." "Why you didn't stop?" "Stop where?"

Hiljalleen olen siis oppinut kysymään samaa asiaa useasti ja muotoilemaan kysymyksen varmuudeksi vielä eri tavalla ja käyttämään kaikki tietämäni swahili-sanat, jotta molemmat puhuvat varmasti samasta asiasta, henkilöstä tai kellonajasta. Mutta onneksi tansanialaiset ovat ihanan avoimia, auttavaisia ja kärsivällisiä selostamaan saman asian moneen kertaan, kunnes yhteisymmärrys löytyy. Ja mitä enemmän opin swahilia, sitä paremmin kommunikaatio pelaa, joten iltani jatkuukin nyt kielioppikirjan parissa!

Voluntäärin arki

Moni on kysynyt minulta, millaisia päiviä minulla on käytännössä ja miten arki sujuu täällä, joten täältä pesee:

DeCossa työviikot ovat pääasiassa viisipäiväisiä. Päivä alkaa auringon noustessa eli kuuden aikaan, jolloin naapurissa aletaan soittamaan täysillä gospelmusiikkia, kadulla alkaa päristä autoja ja moottoripyöriä, ja pihallamme majailevat kukko ja 22 kanaa riehaantuvat. Herätyskelloa ei siis tarvita! Seuraavaksi suoritetaan aamupesut ja syödään aamiaista. Aamupalalla juodaan chaita ja syödään hedelmiä, chapati-lettuja ja paistettuja kananmunia. Aamulla on aina paljon tohinaa, kun viisi ihmistä pyörii aamupalalla ja aamutoimissa.

Seitsemän jälkeen lähdemme Robertin kanssa kohti Kisarawea ja DeCon toimistoa. Aamuruuhkaa ei voi välttää ja pitelen rystyset valkoisena penkistä kiinni, kun automme vilahtaa mitä pienimmistä raoista sekavan liikenteen keskellä. Nappaamme kyytiin tien reunalla huitovia tuttuja, jotka ovat menossa samaan suuntaan, ja matka jatkuu.

DeCon toimiston ovella neuvotellaan jälleen tuhannennen kerran kenellä on tällä kertaa toimiston avain. Muutaman puhelinsoiton jälkeen selviää, että avain on nyt viereisen kahvilan pitäjällä. Kannetaan tien toiselta puolelta toimistolle pari kanisteria vettä vessassa käymistä ja lattianpesua varten.

Aamu alkaa chailla, chapatilla ja hedelmillä

Työpäiviä on pääasiassa kahden laisia: kenttäpäiviä ja toimistopäiviä. Kenttäpäivinä karautamme autolla kyliin viemään istutustarpeita, tarkastelemaan taimien kasvun edistymistä ja juttelemaan kyläläisten tuntemuksista projektiin liittyen. Käytännössä suurin osa omasta ajastani kuluu taimien tuijotteluun ja muistiinpanojen kirjoitteluun, sillä keskustelu tapahtuu swahiliksi. Matkalta tarttuu mukaan mangoja, teeyrttejä, kesäkurpitsanlehtiä, pähkinöitä - mitä viljelijöillä nyt sattuu olemaan kypsymässä. Täällä todellakin köyhäkin jakaa vähästään!

Taimitarhan monitorointia Shambyassa

Toimistopäivinä kirjoitellaan raportteja, parannetaan maailmaa chai-kupin ääressä ja puhutaan projektiasioista ja asian vierestä. Kahden aikaan tilataan lähikahvilasta herkkuannokset ugalia ja kalaa. Lounaan jälkeen aletaan tehdä lähtöä kotiin, mikä yleensä kestää puolesta tunnista kahteen tuntiin, Afrikassa kun ollaan. Jos täällä jotain oppii, niin odottamaan. Afrikassa ei hötkyillä!

Ilta kuluu yleensä joko Robertin kanssa asioita hoitamassa (ostetaan ruokaa, etsitään sähkömiestä, haetaan vettä, viedään lapsia lääkäriin, sahaillaan ympäri esikaupunkialuetta, istutaan liikenneruuhkassa) tai maman kanssa kokkaillessa. Täällä Tansaniassa on lähiaikoina samaistuttu Suomessa riehuneen Eino-myrskyn tuhoihin ja vietetty monta iltaa kynttilänvalossa. Mutta onnistuu se ruoanlaitto kynttilänvalossakin! Onneksi meillä on kaasuliesi.

Mbogamboga-soossin valmistusta kesäkurpitsanlehdistä

Sähköä suuremman ongelman aiheuttaa iltaisin veden puute. Alueemme kaivosta on vesi lopussa, joten vettä haetaan kanistereilla tuttujen luota. Tämä tarkoittaa sitä, että ruoanlaiton, vaatteiden pesun ym. jälkeen peseytymiseen ei aina jää kovin montaa desiä vettä. Iltapesut ovat siis viimeaikoina jääneet kuivanlaisiksi... On jokseenkin kieroa, että tässä kaupungissa puhelimessani surraa iloisesti 3G netti, mutta vettä tai sähköä ei ole.

Iltaruoka syödään kahdeksan aikaan, jonka jälkeen jokainen kömpii pian moskiittoverkkonsa alle lueskelemaan tai datailemaan, kunnes uni voittaa. Usiku mwema elikkäs hyvää yötä!

Taimille ja malarialle kuuluu hyvää

Eilen ja toissapäivänä olemme vieneet uusia siemeniä kyliin ja käyneet tarkastuskäynneillä taimitarhoilla katsomassa, miten kukin pärjää taimiensa kanssa. Kylävierailut ovat tämän työharjoittelun ehdottomasti parasta antia! On hienoa päästä näkemään, miten projekti etenee käytännössä ja pohtia yhdessä kyläläisten kanssa ratkaisuja ilmenneisiin ongelmiin. Tänään vierailimme Shambya-kylän taimitarhalla, jossa hanke on lähtenyt hyvin käyntiin ja taimet alkavat olla jo niin suuria, että niitä päästään kohta jo istuttamaan pellolle! Ikävä kyllä Shambya onkin ainoa kylä, jossa taimet ovat selvinneet kuivasta kaudesta ilman suurempia ongelmia... Mahtavaa, että saatiin nyt uusia siemeniä kehiin ja sateitakin tulee jo muutaman kerran viikossa, niin saadaan toivottavasti muissakin kylissä taimet kunnolla kasvuun ja projekti kunnolla käyntiin!

Omaa työskentelyäni hidastaa tällä hetkellä kuitenkin malaria. Onnistuin tehokkaana turistina saamaan malarian jo reilun viikon Tansaniassa olemisen jälkeen, ja siitä asti olo on ollut hieman hutera. Nyt tiistain tarkastuskäynnillä todettiin, että verestä löytyy edelleen malarialoisia, joten tällä viikolla olen saanut nauttia päivittäisestä artemisiini-pistoksesta pakaraan. Toivottavasti loiset saavat vihdoin lopullisesti kyytiä!


Malaria on täällä todellakin hyvin yleistä ja malariastani kuultuaan paikalliset toteavat yleensä leikkimielisesti, että minut on nyt virallisesti kastettu tansanialaiseksi. Sairauden yleisyyttä kuvaa hyvin se, että DeCon kuudesta työntekijästä kahdella (minut mukaan lukien) on tällä hetkellä malaria, ja perheiden kuulumisista jutellessa aina joku tuntuu olevan parhaillaan malarian kourissa tai juuri toipumassa siitä. Ja lisääntyvät sateet tuskin ainakaan parantavat tilannetta... Saa nähdä, saanko rikottua Toivala-säätiön voluntäärien aiemman malariaennätyksen (kolme malariaa kolmessa kuukaudessa) - alku on ainakin lupaava!

Sairastaminen ei kuitenkaan ole missään nimessä mukavaa, joten kaikki suojautumiskeinot ovat käytössä. Sänkyäni suojaa hyvä hyttysverkko, jonka suojissa nytkin kirjoitan blogia. Suihkutan päivittäin ikkunan ympäristön hyönteismyrkyllä, ja iltaisin pukeudun tansanialaisittain hillittömän kokoiseen kaapumekkoon, jotta hyttysille jää mahdollisimman vähän purematilaa. Ja aina muistaessani sumuttelen Suomesta tuomaani iholle laitettavaa hyttysmyrkkyä sinne tänne. Mutta kaikesta huolimatta sitä silti löytää taas käsivarrestaan tai varpaastaan pienen punaisen paukaman. Huoh. Popsin myös viikottain Lariamia malarian ehkäisyyn, mutta nyt vaikuttaa siltä, että suurin hyöty lääkkeestä on se, että voin liuskasta kätevästi seurata sitä, kuinka monta Tansania-viikkoa on vielä jäljellä, sillä malariaa se ei ainakaan estä. Lariamin sanotaan kyllä ainakin heikentävän, jos ei estävän, malarian oireita. Mutta toisaalta, eikö oireet olisi hyvä saada selkeinä, jolloin hoitoon osaisi hakeutua ajoissa? Tiedä näistä nyt sitten.

Vaikka malariaan suhtaudutaan täällä välillä kuin kevätflunssaan, totuus on, että malariaan kuolee jatkuvasti hirvittävä määrä ihmisiä. Ja kylävierailuilla savesta tehtyjen talojen reikäisiä hyttysverkkoja katseltuani ja kyläläisten toimeentulovaikeuksia kuunneltuani en yhtään ihmettele, miksi. Malaria vie nopeasti heikkoon kuntoon, eikä hyvä hoito ole ilmaista. Tunnen oloni taas aika etuoikeutetuksi, kun voin kylävierailulta palattuani viedä kankkuni jälleen kerran piikitettäväksi.

Malariatonta marraskuuta kaikille sinne Suomeen! Nauttikaa siitä! ;)

Seuraavat kolme kuukautta: taimien kasvatusta ja maanomistusongelmia

Kuluneet pari viikkoa ovat olleet lähinnä uuteen ympäristöön ja DeCon toimintaan tutustumista, mutta tästä viikosta lähtien luvassa on siis ahkeraa pakertamista projektissa nimeltä Promoting Forestry and Forest Conservation in Kisarawe!

Ongelma, johon hankkeessa puututaan, on siis Kisarawen aluella tapahtuva metsien laaja hävittäminen. Ruoanvalmistus tapahtuu maaseudulla edelleen pääasiassa hiilillä ja avotulella, joten metsiä on hakattu polttopuuksi ja hiilentuotantoa varten niin, että aikaisemmin metsäinen alue on nykyään maisemaltaan lähinnä pusikkoa. Metsien katoaminen vaikuttaa asukkaiden elämään monella tapaa: polttopuun ja rakennuspuun lähde ehtyy ja kotimaisemat muuttuvat. Kyläläiset ovat myös huomanneet veden vähentyneen maaperässä metsien katoamisen seurauksena, mikä on huolestuttavaa jo valmiiksi kuivuudesta kärsivällä alueella. Laajemmasta perspektiivistä katsoen metsien häviäminen kiihdyttää ilmastonmuutosta, kun maapallon hiilinielut poltetaan taivaalle.

Projektin tarkoituksena on siis turvata alueen asukkaiden toimeentulo ja veden saatavuus sekä suojella metsäekosysteemejä edistämällä metsätaloutta alueella. Decon rooli on tarjota koulutusta, materiaaleja ja käytännön apua metsien istutukseen ja hoitoon, sekä auttaa ratkaisemaan paikallisia ongelmia metsätalouden suhteen. Näin projektin alkuun tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kyläläisille on järjestetty koulutustilaisuuksia, esitelty taimien kasvatusta ja annettu siemeniä kasvatettavaksi.

Projektissa on mukana viisi kylää, Masaki, Sungwi, Kisanga, Shambya and Kauzeni. Osassa kylistä projektiin on lähdetty mukaan kyläyhteisön voimalla, monissa mukaan on lähtenyt myös koululuokkia sekä yksityisiä henkilöitä. Tällä hetkellä taimet kasvavat parhaillaan kylien omissa taimitarhoissa. Osassa kylistä taimet ovat kärsineet pahasti kuivuudesta, joten taimien kasvatus joudutaan aloittamaan alusta. Sadekauden alun pitäisi kuitenkin nyt auttaa taimet parempaan kasvuun. Toivottavasti ensi viikolla päästään viemään uusia siemeniä kyliin!
Toinen huomiota vaativa asia taimientuotannon lisäksi on tällä hetkellä maanomistajuusogelmat. Nykyään maata siis omistetaan pääosin epävirallisesti, sillä valtio ei luovuta maanomistussertifikaattia helposti. Sertifikaatti on tärkeä, sillä on vaikeaa kannustaa kyläläisiä kestävään maankäyttöön ja satsaamaan tulevaisuuteen, jos kuka tahansa voi tulla tulevaisuudessa vaatimaan kyseistä sertifioimatonta maata itselleen. Ongelma korostuu erityisesti metsätaloudessa, jossa tulot saadaan vasta vuosien työn jälkeen.

Maanomistusongelmiin onkin sitten vähän hankalampi puuttua. Deco järjesti viime viikolla tapaamisen kyläläisten edustajille ja maanomistuksesta vastaaville viranomaisille, jotta maanomistukseen ja sertifikaatin hankkimiskäytäntöihin saataisiin selvyyttä. Tärkein vastaava viranomainen jätti kuitenkin (kuulemma tapojensa mukaan) tulematta paikalle, joten asia ei juurikaan edennyt...

Sen verran tapaamisessa saatiin kuitenkin selville, että maanomistajuus on äärimmäisen kallista ja prosessi monimutkainen. Maanomistajuus on mahdollista vain kylissä, joissa on virallinen maankäyttösuunnitelma. Maanomistussertifikaatin hankkiminen maksaa maltaita, minkä jälkeen maasta on maksettava huomattavia veroja vuosittain. Kyläläiset ovat raivoissaan laeista ja viranomaisten käytöksestä, ja järjestetyssä tapaamisessa tunteet kuumuivat siihen pisteeseen, että kyläläiset julistivat tv-kameroiden edessä, ettei tiettyjen viranomaisten parane näyttää naamaansa kylien alueella. Huh.

Yhtenä osa-alueena projektissa on myös sivuelinkeinojen löytäminen kyläläisille siksi aikaa, kunnes istutetut puut ovat hakkuuvalmiita. Yhtenä vahvana ehdokkaana metsätalouden rinnalle on mehiläistarhaus, ja saimmekin viimeviikkoisessa tapaamisessa nauttia myös mehiläistarhauksesta vastaavan viranomaisen mainospuheesta. En välttämättä ostanut aivan kaikkia herran väitteitä siitä, kuinka hunaja toimii lääkkeenä kaikkiin ihmiselimistön sairauksiin ja sisältää kaikki elimistön tarvitsemat ravintoaineet, mutta muuten puhe oli hyvä, ja myös kyläläiset vaikuttivat kiinnostuvan ajatuksesta. Ainakin Toivala-säätiön tukemassa edellisessä vastaavassa projektissa mehiläistarhaus oli otettu metsätalouden rinnalle hyvin tuloksin, jospa täällä Kisarawessa kävisi yhtä hyvin!

Tekemistä siis riittää! Toivottavasti ehdin näkemään jo joitakin muutoksia täällä ollessani :)

Ugalista kachumbaliin

Nyt muutaman viikon Tansaniassa oltuani suuhun on tullut laitettua jo yhtä sun toista, sekä herkkuja että ällötyksiä. Tässä siis nopea katsaus tansanialaisen keittiön salaisuuksiin!

Monessa taloudessa ruoanlaitto tapahtuu vielä avotulella, mutta meidän perheessä ruoka valmistetaan kaasuliedellä. Ruoanlaitosta vastaavat yleensä naiset, meillä kokkaa välillä mama ja välillä house girl, ja minä yritän avustaa parhaani mukaan. Mutta kyllä Robertkin osaa tarpeen tullen ugalit vääntää!

Tyypillisin tansanialainen ruoka on ugaliksi kutsuttu maissipuuromöhkäle. Ugalista otetaan kädellä palanen, josta muotoillaan kädessä pieni pallo, jota dipataan erilaisiin kastikkeisiin. Ugali on itsessään melko mautonta, mutta kastikkeiden kanssa oikein hyvää!

Toinen yleinen vaihtoehto ruoan hiilihydraattipuoleksi on riisi, joka on älyttömän paljon parempaa kuin Suomen marketeista löytyvä vastaava! Riisi maustetaan usein erilaisilla mausteilla, jolloin syntyy herkullinen pilau. Riisin sekaan saatetaan myös laittaa perunoita. Köyhemmissä kylissä hiilihydraattikasvina viljellään kassavaa, joka on ravintoarvoiltaan köyhää eikä juuri minkään makuista, mutta täyttää vatsan.

Proteiinipuolta edustaa aterialla käytännössä aina liha, mikä on tuonut vannoutuneen kasvissyöjän vatsalle hieman ongelmia. Liha voi olla kanaa, vuohta, sikaa tai nautaa, eikä mitään ruhon osia ole jätetty käyttämättä. Voitte vain kuvitella, kuinka pulassa tämä hippiparka on ollut, kun eteen on kannettu milloin minkäkin näköistä liha-luu-läjäystä. Ilmekin on kuulemma kertonut, ettei minulla ole hajuakaan, mistä aloittaa! Varsinkin kun käytössä on veitsien ja haarukoiden sijaan vain omat kädet. Lihaan alkaa kuitenkin tottua ja sydäntä lämmittää, että liha on taattua lähiruokaa, ja tapettu eläin käytetään ainakin kokonaan hyödyksi. Ja jos osaan yhtään tulkita kanojen sielunelämää, niin pihaltamme löytyvät munat ovat varsin onnellisten kanojen munia!

Minun onnekseni talon isäntä on kotoisin Pohjois-Tansaniasta Victoria-järven rannalta ja on tottunut syömään paljon kalaa. Olinkin innoissani, kun monen lihaisan päivän jälkeen kuulin, että vuorossa olisi kalaruokaa. Kirmasin keittiöön pienet sievät muikut mielessäni, mutta totuus oli tietenkin jotain muuta. Vastassa oli suuri julman näköinen otus, joka olisi hyvin voinut elää esihistoriallisella ajalla. Sitten vain kokkaamaan! Kalapadasta tuli herkullista, tosin kieltäydyin kohteliaasti "parhaasta palasta" eli kalan päästä. Hirviökalan aivojen syöminen on siis vielä to do -listalla! (Silmä oli ihan maukasta.)

Kasviksia edustaa aterialla yleensä kachumbali, joka on tomaatista, punasipulista ja paprikasta tehty salaatti. Kachumbali alkaa olla yksi lempiruoistani täällä, sillä tuoreita vihanneksia tulee muuten syötyä hyvin vähän. Toinen yleinen lisäke on pinaatista ja muista vihreistä kasviksista kuivattamalla ja liottamalla valmistettua vihreää asia. Joskus lisäkkeenä voidaan tarjota myös ruskeita papuja.

Jälkiruoaksi on erilaisia hedelmiä: appelsiineja, mangoa, papaijaa, banaaneja, ananasta, avokadoa... Tuoreet hedelmät ovat kyllä ehdottomasti Afrikan parasta antia! 

Ehkä erikoisin täällä syömäni ruoka tarjoiltiin toissapäivänä. Seurailin aamulla maman kokkailuja keittiössä ja ihmettelin, kun hän alkoi keittää spagettia. Seuraavaksi keitetty spagetti paistettiin rasvassa, lisättiin muun muassa limeä, ja lopuksi mukaan holahti reilusti sokeria. Tämä spagettihässäkkä tarjoitiin, kyllä vain, aamupalaksi. Erikoista, mutta ei kyllä ihan minun makuuni...

Yleisesti ottaen ruoka täällä on siis yksinkertaista tuoreista aineista tehtyä hyvää perusruokaa. Ja hedelmiä ei vain voi olla rakastamatta! Mutta on myös myönnettävä, että pikkuhiljaa alkaa olla jo ikävä kaurapuuroa ja jäävuorisalaattia!

Hakuna matata - Kun suomalainen järjestelmällisyys kohtaa tansanialaisen pöläkän

Jos olen joskus pitänyt itseäni rentona, epäjärjestelmällisenä ja joustavan elämänasenteen omaavana ihmisenä, voin nyt perua sanani. Suomalaiseen perusluonteeseen tuntuu kuuluvan tietynlainen organisoinnin tarve, lainkuuliaisuus ja jäykkyys, vaikka muuta yrittäisi. Tunnistan itsessäni täällä tansanialaisten keskellä eläessäni näitä luonteenpiirteitä paljon paremmin kuin aiemmin, sillä täällä sitä vasta osataankin ottaa rennosti.

Afrikkalaiseen elämänasenteeseen kuuluu todellakin rento, joustava ja huoleton meno. Parhaiten täkäläistä menoa kuvaa ehkä sana "pöläkkä", jonka Mari ja Jani onnistuivat viikossa istuttamaan myös minun sanavarastooni. Pöläkkä kuvaa hyvin hallittua kaaosta, jossa on kauheasti meneillään kaikkea, mutta mitään kummoista ei kuitenkaan tapahdu. Jokainen aamu on aamutoimineen ja matkustuskiemuroineen yhtä pöläkkää. Iltapäivällä torilla on pöläkkää. Ja liikenteessä sitä vasta pöläkkää onkin, kun työmatka-autoilijat, rekat, pähkinänmyyjät, vuohet, daladalat ja koululapset käyttävät samaa tietä. Länsimaisen tulokkaan silmin on vaikea nähdä miten mikään systeemi toimii tällaisessa kaaoksessa, mutta niin se vaan toimii! Kuulumiset ja tavarat vaihtuvat, ja autot etenevät, ihmeellistä!

Erityinen koodisana pöläkälle tuntuu olevan "twende" eli "let's go", jonka jälkeen alkaa armoton tavaroiden etsiminen, hyvästien sanominen, rengaspaineiden tarkastaminen, kyytiä tarvitseville ystäville soitteleminen, matkaan lähteminen, takaisin palaaminen, suunnitelmien muuttaminen, välipysähdykset apteekissa/hedelmäkojussa/kangaskaupassa jne jne. Ja vaikka paljon tapahtuu samaan aikaan ja pöläkkää riittää, kaikki tapahtuu rennolla otteella turhia kiirehtimättä.

Länsimaisesta näkökulmasta katsoen pöläkkään kuluu luvattoman paljon aikaa, kun vertaa siihen, mitä saadaan aikaiseksi. Huonona päivänä tämän länkkärin pinna alkaa kiristyä jo siinä vaiheessa, kun lähtöä on tehty puolisen tuntia. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että pöläkän vastapainoksi tansanialainen päivärytmi poikkeaa kuitenkin länsimaisesta siten, että töihin lähdetään auringon noustessa ja palataan sen laskiessa. Eli se mikä pöläkässä menetetään, otetaan takaisin päivän pituudessa.

Viime aikoina eniten pöläkkää meidän elämäämme on aiheuttanut käyttämämme auto, jonka jarrut lopettivat toimintansa kesken safarin (astetta jännittävämpi safari, kun ei koskaan tiedä pysähtyykö auto ennen seuraavaa kirahvia), jonka tankki tyhjeni yllättäen keskellä ruuhkaa (koska bensamittari ei luonnollisestikaan toimi) ja jonka konepelti lävähti auki kesken matkan (tästä pöläkästä selvittiin kätevästi kengännauhoilla). Joskus tekisi mieli ehdottaa, että olisiko sittenkin vain helpompaa kulkea vaikka bussilla.

Mutta olisihan se elämä aika tylsää ilman tätä pöläkkää! Hakuna matata, ystävät!