maanantai 30. joulukuuta 2013

Turvallinen Tansania

Turvallisuuskysymykset pyörivät paljon mielessä ennen matkaan lähtöä, sillä Afrikasta kantautuu Eurooppaan paljon huonoja uutisia. Uskaltaisinko liikkua yksin? Ryöstettäisiinkö minut? Käytäisiinkö käsiksi? Lohduttauduin kuitenkin ajatuksella, että Tansania on Afrikan turvallisimpia maita. Ja niinhän se tosiaan taitaa olla, täällä ei ole tarvinnut pelätä! Viime viikkoina turvallisuuskysymyksiä on tosin tullut taas mietittyä aiempaa enemmän.

Turvattomuuden huomaa eniten siinä, millaisia varokeinoja normaalielämään kuuluu turvallisuudentunteen saavuttamiseksi. Kaikissa taloissa on ikkunalasien tilalla tai lisäksi tukevat rautakalterit, jotta taloon ei pääsisi ikkunoiden kautta. Lisäksi useimpia taloja ympäröi korkea muuri, jonka harjalle on kiinnitetty lasinsirpaleita tai rautapiikkejä. Asumme Dar es Salaamin lähiössä suhteellisen rauhallisella alueella, mutta esimerkiksi pyykkejä ei voi jättää yön yli narulle kuivumaan, sillä muuten joku käy ne sieltä hakemassa muureista huolimatta. Asukkaiden ollessa poissa talon turvallisuudesta vastaa kotiapulainen, mutta heihinkään ei ole aina luottamista, kuten perheeni sai kuulemma viime vuonna huomata palatessaan työpäivän jälkeen typötyhjään kotiin.

Yksisilmäisellä vakoilijakissalla on tapana istuskella muurilla vaanimassa ikkunaani.
Kaduilla varastellaan paljon, eikä tulisi mieleenkään kanniskella tavaroita vetoketjuttomassa kassissa. Etenkin puhelimet tuntuvat olevan näpistelijöiden suosiossa, mutta lähipiiriltäni on varastettu kaikkea aina koruista autoon. Autossa istuessa ruuhkan keskellä on muistettava pitää ovet lukittuina ja tavarat mahdollisimman kaukana ikkunasta. Otan yleensä mahdollisimman vähän varastettavaa mukaani ja olen ainakin vielä onnistunut säilyttämään kaiken omaisuuteni, mutta välillä tavaroita kotiin jättäessä mieleen hiipii ajatus, että kumpihan on oikeastaan turvallisempaa, jättää kotiin vai ottaa mukaansa...

Omasta turvallisuudestaan pystyy parhaiten huolehtimaan olemalla liikkumatta yksin pimeällä. Itse liikuskelen lähimmillä kaduilla pimeälläkin yksin huoletta, sillä naapurit ja kauppiaat tuntevat minut ja toisensa, joten vaaraa ei juuri ole. Mutta muutoin illat tulee kyllä vietettyä pitkälti kotona, sillä ulos pimeille kaduille ei huvita lähteä hortoilemaan. Valkonaamaisena mzunguna huomiota ja huutelua saa kaduilla vuorokaudenajasta riippumatta, mutta iltaisin huomio tuntuu negatiivisemmalta. Pääasiassa huutelu on öisinkin ystävällistä, mutta humalaisia viettelijöitä tai riidan haastajiakin löytyy.

Vaikka tunnen olevani turvassa, aina silloin tällöin kuulee tarinoita, jotka muistuttavat, että varuillaan on oltava. Eräs tansanialainen ystäväni kertoi tutustuneensa edellisvuonna kaltaiseeni vapaaehtoistyöntekijä-tyttöön, mutta tyttö oli raiskattu baarissa ja vapaaehtoisvuosi oli loppunut lyhyeen. Tarina pysäytti, sillä uhrina oli oman ikäiseni, näköiseni ja oloiseni tyttö. Mitä tahansa voi siis tapahtua! Muistin jälleen, ettei turvallisuudentunteeseen kannata tuudittautua liikaa.

Väkivallan sijaan suurin uhka täällä tuntuu kuitenkin olevan liikenne. Dar es Salaamissa on aivan liikaa autoja ja muita tiellä liikkujia teiden resursseihin nähden. Kun tiellä liikkuu samaan aikaan kaikkea tukkirekasta vuoheen ja väärällä kaistalla kaasuttaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus, en ollenkaan ylläty, että uutisissa raportoidaan lähes päivittäin useista kuolonkolareista. Etenkin näin joulun aikaan kolareissa on kuollut monia, sillä juhliin ajetaan hirveällä kiireellä ja kotiin palataan humalassa. Silloin ärsyttää kuunnella paikallisten huokauksia "vai tällainen oli tänään Jumalan tahto". Olisikohan Jumala suopempi, jos ei ajettaisi humalassa ylinopeutta liikennesääntöjä noudattamatta? Itsellenikin on sattunut liikenteessä jo useampia läheltä piti -tilanteita, mutta tähän asti onni (tai jumala?) on vielä ollut puolellani.

Turvallisuutta tuli mietittyä etenkin lomalla Sansibarilla, jossa on vahva arabikulttuuri ja paikalliset noudattavat tiukasti koraanin sääntöjä. Sansibarilla oli yleisesti turvattomampi olo kuin mantereella. Kiinnitimme erityistä huomiota siveelliseen vaatetukseen ja hyvään käytökseen, sillä Sansibarilla oli aikaisemmin tänä vuonna heitetty brittiläisten vapaaehtoistyttöjen päälle happoa. Saarella on ollut tänä vuonna jo useita pienempiä yhteydenottoja eri uskontokuntien välillä, joten teimme parhaamme ollaksemme loukkaamatta muslimienemmistöä. Ilmeisesti monia muita turisteja ei ollut kiinnostanut lukea uutisia, sillä moni kulki uskaliaasti Stone Townin kaduilla minishortseissa ja pikkutopissa. Lisäksi opaskirjat varoittelivat merirosvoista, mikä toi lisäjännitystä keikkuvalle lauttamatkalle Darista Sansibarille. Monilla paikallisilla alkoi myös olla aika tympeä asenne kaikkia kalpeanaamoja kohtaan, mikä ei erityisesti nostattanut turvallisuudentunnetta.
Merirosvoilla on ainakin aika miellyttävä työympäristö...
Todellisten uhkien sijaan turvaton olo tuli Sansibarillakin kuitenkin lähinnä oman pään sisältä. Jatkuvasti kosinnoilla ahdistelevat arabimiehetkin olivat lopulta hyvää juttuseuraa, kun kosinnoista oli päästy yli. Turisteihin nihkeästi suhtautuvat paikalliset lämpenivät muutaman swahilin kielisen sanan jälkeen. Merirosvoja ei näkynyt ja happoja ei heitelty. Fiksulla toista kulttuuria kunnioittavalla käytöksellä Sansibarillakin saattoi siis tuntea olonsa varsin luottavaiseksi.

Vaaroja siis riittää Tansaniassa, mutta liian huolissaan ei kannata olla. Esimerkiksi Suomen ulkoasiainministeriön matkailutiedote Tansaniasta on jo huvittavaa luettavaa kaikkine vaaroineen: "Suurlähetystö ei suosittele luottokortin käyttöä maksuvälineenä eikä käteisen rahan nostoa pankkiautomaateista". Tai "Dar es Salaamissa jalkaisin liikuttaessa ei kannata pitää mukanaan minkäänlaista käsilaukkua tai reppua." Onhan tietysti ihan hyvä, että vaaroista kerrotaan, mutta en silti ole valmis käyttämään oravannahkoja maksuvälineenä tai sullomaan kaikkea omaisuuttani paidan sisään.

Toivotaan, että uusi vuosi 2014 alkaa täällä vähintään yhtä turvallisissa merkeissä kuin nyt. Vielä pari viikkoa jäljellä, ja sitten olenkin taas tylsän turvallisessa Suomessa!

maanantai 23. joulukuuta 2013

I'm dreaming of a white Christmas


Tansaniassa ollaan jo muutaman viikon ajan kuunneltu amerikkalaisia joulurenkutuksia ja pystytelty muovikuusia, joten joulu saa jo tulla. Viime viikolla bussimatkalla Mwangaan kuuntelimme 8 tuntia samaa joululevyä, mistä asti White Christmas onkin soinut sitkeästi päässä. Näillä leveysasteilla taitaa valkoinen joulu jäädä unelmaksi, mutta toivottavasti siellä pohjoisemmassa saatte nauttia kimmeltävistä hangista!

Meillä joulua vietetään vasta 25. päivä, joten huominen jouluaatto ollaan vielä sitkeästi töissä. Joulupäivänä suunnitelmissa on kirkon jälkeen suunnata rannalle juhlimaan perheen kesken. Jospa siellä olisi ainakin valkoista hiekkaa, vaikka hanget jäisivätkin tänä vuonna välistä! Tapaninpäivänä allekirjoittanut suuntaa Sansibarille joululomalle, joten blogi hiljenee joulun ajaksi. Rauhallista joulua kaikille!

Christmas tree on kukkinut kauniisti jo koko joulukuun ajan.

torstai 19. joulukuuta 2013

Ekoturistina vuoristossa

Muistattehan vielä itsenäisyyspäiväjuhlat suurlähetystöllä? Juhlissa tutustuimme Pohjois-Tansaniassa toimivan ympäristöjärjestön edustajaan, joka kutsui Robertin ja minut vieraakseen Mwangaan Kilimanjaron lähettyville. No olihan kutsu tietysti otettava vastaan!

Niinpä yhden pitkän matkustuspäivän jälkeen heräsimme vuorien keskeltä Mwangasta. Järjestön painopisteenä on ekoturismin kehittäminen Mwangassa, joten ohjelmaan kuului alueen nähtävyyksien kiertämistä ja uusien ekoturismiin liittyvien kehitysideoiden keksimistä. Oli hienoa päästä kiertämään kohteita, jotka todellakin olivat näkemisen arvoisia, mutta joita monikaan länkkäri ei ollut vielä eksynyt katselemaan. Turismi on nopeasti kasvava bisnes Tansaniassa, joten on tärkeää, että turistikohteet kehitetään tukemaan paikallisten ihmisten toimeentuloa ja minimoimaan turismista aiheutuvia ympäristöongelmia. Turismi on myös tärkeä väline ympäristönsuojelussa, sillä sen avulla luonnontilassa olevaa aluetta voidaan käyttää tulonlähteenä luontoa vahingoittamatta.

Vuoristomaisemia ihailemassa.
Ensimmäisenä suuntasimme ylös vuorille ihailemaan pientä vuoristojärveä. Järvellä sattui parhaillaan kalastelemaan pari poikaa, joten pienen suostuttelun jälkeen pääsimme seilaamaan heidän pienellä vuotavalla puuveneellään järvelle. Maisemat olivat upeat ja järvessä eli monenlaisia hauskannäköisiä lintuja ja kasveja, ja puuveneellä soutelu oli ainakin minulle eksoottista. Tästä voisi muutamalla ekstraveneellä saada hyvänkin turistikohteen, josta tulot ohjautuisivat mukavasti paikallisille kalastajille!

Seuraavaksi ajelimme mahtavien vuoristomaisemien halki kohti vesiputousta. Lähdimme seuraamaan viattoman näköistä puroa sademetsään, ja pian päädyimme suuren kosken ääreen. Sateista johtuen koskessa olikin yllättävän paljon vettä, joten temppuilimme liukkailla kivillä ja möyrimme metsässä päästäksemme vesiputoukselle. Omasta mielestäni koskessa rypeminen oli tietenkin reissun paras osuus, mutta yllättävää sukellusta harrastanut ja kännykkänsä koskeen menettänyt kaveri ei tainnut olla samaa mieltä. Tässäkin on siis ehkä vielä kehitettävää suurempia turistimassoja silmällä pitäen... Itse olisin voinut viettää vesiputouksella vaikka koko päivän vedellä läträten ja eläväistä sademetsää ihmetellen ja liaaneissa roikkuen. Ollapa apinoiden kuningas!

Koski vaati osansa. Olipa liukkaita kiviä!
Matkamme jatkui kohti Tansanian ja Kenian rajalla olevaa Jipe-järveä. Järven rannalla oli ihana pieni kylä, jossa tutustuimme savimajoihin ja kylän asukkaisiin. Vaikka vastaavissa köyhissä kylissä tulee vierailtua Toivalan projektiin liittyen viikottain, järvenrantakylässä oli mielenkiintoista käydä. Pääsimme taas istumaan pieniin puupaatteihin ja seilaamaan kaislikon läpi järvelle. Suuri vuorten ympäröimä Jipe-järvi oli upea ilmestys, johon kaislikossa kuhiseva linnusto ja kaukaa kantautuva virtahepojen röhkintä antoi oman mausteensa. Ikävä kyllä meille selitettiin pian, että järvi oli pienenemässä jatkuvasti vuorilla käytettyjen kastelujärjestelmien takia, järven vesi rehevöitymässä ja vaikeasti läpäistävä kaislikko valtaamassa järvialaa. Ehkä kasvava turismi voisi innostaa järveä ympäröiviä kyliä panostamaan järven suojeluun.
Pysähdyimme juttelemaan kyläläisten kanssa turismin vaikutuksista.
Seilasimme Jipe-järvelle pienillä puisilla paateilla.
Seuraavana päivänä osallistuimme bussikierrokselle, jossa alueen ekoturismiprojektiin osallistuvat tahot kiersivät yhdessä potentiaalisia turistinähtävyyksiä ja pohtivat yhdessä niiden kehittämistä. Osallistujajoukko oli värikästä kunnanjohtajasta maasai-paimentolaiseen. Vierailimme monilla kauniilla paikoilla bongailemassa apinoita, juomassa puhdasta Kilimanjarolta valuvaa vettä, tutustumassa historiallisiin kohteisiin, ihailemassa paikallisten lasten tanssiesitystä ja jälleen kerran veneilemässä. Monet kohteet olivat elämyksiä myös paikallisille, sillä esimerkiksi maasai-herra pääsi veneeseen ensimmäistä kertaa elämässään!

Maasai-sisarukset olivat aloittelemassa omaa turistikohdettaan. Nyt on molempien ensimmäinen veneretki takana päin!
Päivän erikoisin nähtävyys oli kamelifarmi. Keniasta tuodut kamelit liikuskelivat vapaana laumana maatilan pihassa ja maatilan pitäjä yritti kovasti kesyttää niitä. Tilan pitäjät olivat rakentaneet kamelin selkään sopivan istuimen, jotta turistit pääsisivät kokeilemaan kamelilla ratsastamista. Ikävä kyllä kamelit olivat vielä vähän eri mieltä ratsastamisesta, joten yritykset päättyivät kamelin riehaantumiseen... Mutta olivathan kyttyräselät aika hauska näky!

Kamelit olivat vielä melko villejä.
Kuten totesimme retken lopuksi Kilimanjaron kohotessa komeana taustalla, Mwangalla on kaikki resurssit kohottaa paikallisten elintasoa turismin avulla. On vettä, sähköä, upeita kohteita ja innokkaita toimijoita, ja sijainti on täydellisesti merkittävimpien nähtävyyksien Serengetin, Ngorongoron kraaterin ja Kilimanjaron tuntumassa. Nyt on vain toimittava ja kouluttauduttava nopeasti, jotta turistikohteet saadaan länsimaiselle tasolle paikallisten voimin ennen kuin suuret turistitoimistot ennättävät paikalle. Jos siis olette blogia lukiessanne innostuneet vierailemaan Afrikassa, niin ainakin tämä turisti suosittelee Mwangaa lämpimästi! Ekomatkailu kunniaan!

perjantai 13. joulukuuta 2013

Jakamisen riemu

Tässä on jotain suurta, mikä tekee Afrikasta jotain hyvin ylivertaista Eurooppaan nähden. Jotain, mistä muun maailman pitäisi ymmärtää ottaa oppia. Nyt puhutaan siis tietenkin jakamisesta.

Tansaniassa jakaminen on tapa elää. Etenkin ruokailu on sosiaalinen tapahtuma, johon liittyy paljon ruoan tarjoamista toisille. Ravintolassa tilataan usein yksi iso annos, josta kaikki syövät. Omalta lautaselta syödessäkin ruokailu alkaa aina sanomalla "Karibu!", mikä tarkoittaa tässä yhteydessä "olkaa hyvä, ottakaa toki minunkin lautaseltani". Ja siitähän myös otetaan! Ravintolassa syödessä sisään voi marssia puolituttuja, joille huikataan myös "Karibu!" ja viitataan ruokaa kohti. Vaikka tällöin lausahdus on lähinnä muodollisuus, ei ole mitenkään tavatonta, jos puolituttu käy nappaamassa vähän ugalia lautaseltasi ennen kuin jatkaa tilaamaan omaa ruokaansa.

Hauska esimerkki ruoan jakamisesta tapahtui automatkalla, kun ostimme Robertin kanssa appelsiineja matkaevääksi. Mukaan tarttui kaksi appelsiinia, joten minä jaoin ne seuraavasti: yksi appelsiini Robertille ja yksi minulle. Väärin! Sain samantien kuulla Robertilta, miten jokainen appelsiini jaetaan puoliksi. Jos toinen appelsiini on hyvä, saamme molemmat nauttia siitä, ja jos toinen on huono, jaamme myös sen. Ja näinhän siinä kävi, toinen appelsiini oli toista makeampi, ja jakamalla pääsimme molemmat herkuttelemaan sillä!

Jakaminen ei rajoitu pelkästään ruokaan. Myös vaikkapa lapset ovat kaikkien yhteisiä. Kun täyteen daladalaan astuu nainen pikkulastensa kanssa, istuvat matkustajat ottavat automaattisesti lapset syliinsä ennen kuin sanaakaan on vaihdettu. Lapset ovatkin todella sosiaalisia ja istuvat mielellään kenen tahansa sylissä missä tahansa. Etenkin suvun kesken lapset "jaetaan" jopa siihen pisteeseen asti, että lapsi kutsuu kaikkia äidin sisaruksia äideiksi tai isiksi ja kaikkia serkkujaan sisariksi ja veljiksi. Tosin kaupungistumisen myötä sukulaiset hajaantuvat enemmän, joten perhemalli on kaupungissa ydinperhekeskeisempi. Mutta yhteisö pitää huolta lapsistaan myös suurkaupungissa!

Jakaminen ja yhteisöllisyys ovat sisäänrakennettuja asioita tansanialaisessa yhteiskunnassa ja materialististen asioiden lisäksi myös hienot hetket ja ongelmatilanteet on tärkeää jakaa muiden kanssa. Kenelle tahansa voi alkaa juttelemaan ja jokainen uusi tilanne on hyvä hetki tehdä uusia ystäviä! Onhan se paljon mukavampaa jakaa pomppuista bussimatkaa jonkun toisen kanssa, kun vain tuijotella edessä istuvan takaraivoa ylhäisessä yksinäisyydessään. Ongelmat ovat myös kaikkien ongelmia ja tansanialaiset ovat aina valmiita auttamaan. Oli sitten kyse tietyn toimiston etsimisestä, hankalaan paikkaan peruuttamisesta tai pikkurahan puutteesta, aina paikalle tupsahtaa joku, joka omistautuu ratkaisemaan ongelmaa kanssamme ihan vain auttamisen ilosta. Ja toisen vastoinkäymisiin otetaan osaa huudahtamalla "Pole!" eli "otan osaa", riippumatta siitä, onko henkilö tuttu vai ei.

Ainoa paikka, missä suvaitsevuutta ja jakamisen riemua ei tunneta lainkaan, on liikenne. Liikenteessä kaikille tuntuu olevan tärkeää saada oma kaara liikkumaan edes puolen metrin verran eteenpäin liikenneruuhkassa sen sijaan, että käytettäisiin yhteistä tietä yhteisesti ja annettaisiin tien tukkeena oleville autoille tilaa vaikkapa kääntyä. Mutta hölmösti ajavillekin huudetaan vain: "What are you doing, my friend?!"

Ikävä kyllä täytyy myöntää, että kaltaistani länsimaalaista kaiken jakaminen saattaa välillä jopa ärsyttää. Ostin itselleni uudet kengät. Seuraavana päivänä kengät olivat kadonneet ja myöhemmin löysin ne maman jalasta. Enpä olisi niitä juuri sinä päivänä tarvinnutkaan, mutta en ollut ajatellut, että myös kengät olisivat kaikkien omaisuutta! Joskus olisi myös mukava, jos perheen pienin ei ensin nuolisi käsiään, sitten lähmisi lattiaa ja sen jälkeen tulisi tahmatassuillaan näpertämään minun ruokaani. No, tuleepahan jaettua bakteerikin yhteisöllisesti.

Toivottavasti me länkkärit opimme vielä jotain afrikkalaisesta arvomaailmasta ja opimme jakamaan omastamme. Ainakin siinä suhteessa olen oppinut paljon täällä Tansaniassa. Haastankin nyt kaikki teidät lukijat jakamaan jotain ystävienne kesken, oli se sitten ruokaa, tavaroita tai hetkiä, ja miettimään millä tavoin voisi auttaa ystävää hädässä. Sillä jokainen joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa! ;)

torstai 12. joulukuuta 2013

Jätteiden keskeltä

Varmasti ainakin ympäristötieteilijä-ystäviäni kiinnostaa, miten jäteasiat hoidetaan päiväntasaajan toisella puolen!

Jätehuolto on mietityttänyt minua täällä moneen otteeseen, ja syy on selvä: jätettä on kaikkialla! Suomessa on helppoa unohtaa, että synnytämme jatkuvasti hirvittävän määrän jätettä, sillä mikä on poissa silmistä, on yleensä myös poissa mielestä. Tansaniassa jätteet päätyvät yleisimmin joko omalle pihalle tai kadulle, joten jätettä on vaikea unohtaa.

Alkuun kesti tottua perheen roskatalouteen, sillä mitään selvää keräysjärjestelmää ei ollut. Missään ei ollut roska-astioita, ja roskat kerättiin polttamista varten pihan nurkkaan. Tämä tarkoitti sitä, että aina, jos avasi kääreen tai söi purkan tai niisti nenän, oli lähdettävä kipaisemaan pihan perällä heittämään roskat jätekasaan. Toinen vaihtoehto oli keittiön lavuaari. Muutaman viikon jälkeen onnistuin lobbaamaan keittiöömme pienen roska-astian, jotta jokaista pikkuroskaa ei tarvitse enää käydä erikseen viemässä pihalle.

Jätteet kerättiin tosiaan aluksi pihan nurkkaan kasaan, joka poltettiin säännöllisin väliajoin. Polttaminen onkin täällä ehkä yleisin tapa päästä eroon jätteistä, ja kaupungin ominaistuoksuun kuuluu käryävän muovin haju. Koska poltto tapahtuu pienessä kasassa kadunkulmalla, on ymmärrettävää, että roskat eivät pala kokonaan ja jäljelle jääneet muoviriekaleet leijailevat tuulen mukana pitkin katuja ja talloutuvat pian osaksi katua. Tätä pientä roskahiutaletta on joka paikassa ja se sekoittuu onnellisesti suoraan kaduille dumpattuihin jätteisiin sekä hiekkaan, pölyyn ja mutaan.

Entä palamattomat jätteet, kuten vaikka käytetty muovinen vessaharja? Palamatonta jätettä ei sinänsä erotella, mutta jätekasan polttamisesta palamattomaksi jääneet roskat voidaan siirtää muualle. Yleensä tämä tarkoittaa hautaamista, mutta huhun mukaan jätteitä on mahdollista viedä myös kaatopaikkakeräykseen.

Meillä jätteet haudataan. Muutama viikko sitten keskelle pihaa ilmestyi parin metrin syvyinen monttu, jonka sain kuulla olevan talon uusi jätemonttu. Monttuun heitettiin kätevästi kaikki roskat muovista paperiin ja keittiöjätteisiin. Montusta saattoi päivittäin seurata jätteen kertymistä, mikä pisti miettimään synnyttämämme jätteen määrää. Jätettä kertyy vauhdilla ja pihalle ei mahdu ihan loputonta määrää jätekuoppia. Mitä sitten, kun piha on täynnä jätettä?

Kuoppa täyttyy vauhdilla!
Sitten seurasi rankkasateita. Kuoppa sortui ja täyttyi vedellä. Nyt pihan keskellä on noin puolen metrin syvyinen kuoppa, jossa lilluu roskia ja mutaa. Tämä jätemonttu taitaakin täyttyä oletettua nopeammin! Niinpä nyt onkin kiire keksiä uusi parempi kuoppa, tai muu parempi vaihtoehto jätejärjestelyille. Huomaan hetkeni tulleen ja valmistaudun taas lobbaamaan kompostia ja jätteenpolttoastiaa. Nyt on aika selvittää myös mystisen kaatopaikkakeräyksen arvoitus. Jätteenkäsittelyvinkkejä ja tee-se-itse-komposti-ohjeita otetaan siis lämmöllä vastaan, ennen kuin kuoppamme tulvii yli!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Tyttöjen juttuja

Täällä on kauhea määrä kaikkia ihania ja hauskoja kauneudenhoitoon liittyviä tapoja, joten minun on pakko jakaa ainakin muutama näistä teille lukijoille. Ehkä onnistutte poimimaan muutaman kauneusvinkin pikkujoulukautta varten! Seuraavaksi paljastetaan siis muutama salaisuus siitä, miten tansanialainen nainen kaunistautuu (miehet voivat tässä vaiheessa sulkea silmänsä ja odottaa kärsivällisesti seuraavaa blogikirjoitusta).

1. Banaania poskeen. Afrikkalainen kauneusihanne on eurooppalaiseen verrattuna varsin persevä, joten kaunis nainen muistaa syödä lautasensa tyhjäksi. Takamuksen kasvatus onnistuu onneksi helposti, sillä rasvaisia herkkuja kuten chapati-lettuja, ranskalaisia ja erilaisia munkkeja on tarjolla joka kadun kulmassa. Ihanista mangoista, avokadoista, banaaneista ja pähkinöistä puhumattakaan! Nam! Heti asetuttuani perheeseen asumaan sain kuulla olevani liian hintelä, ja että seuraavan kolmen kuukauden tavoitteena olisi tehdä minusta "lihava ja vahva"! Täällä siis vahva nainen on sellainen, jolla on energiavarastoja selvitä lapsikatraasta ja parista malariasta, ei Fressin rääkkijumpasta.

2. More is more. Mitä enemmän värejä, kangasta, röyhelöä ja kuviota on, sitä parempi! Värit näyttävätkin uskomattoman upeilta tummaa ihoa, punaista maata ja ympäristön värien sekamelskaa vasten. Virheää, oranssia, keltaista, punaista! Saa nähdä, miten sopeudun tammikuussa afrikka-kankaineni harmaanvalkoiseen Suomeen. Vaikka paikallisten mielestähän tyylini täällä on toki hyvin hillitty.
Pyykkipäivät ovat ainakin värikkäitä!
3. Siveys kunniaan. Perussääntönä on, että olkapäät on peitettävä ja helman pituus oltava vähintään polveen asti. Kaupungissa ja nuorison keskuudessa säännöstä joustetaan ja Darissa vastaan tulee olkaimettomia toppeja ja lyhyitä hameita, ja länsimainen tyyli valtaa alaa. Mutta kyllä näille riettauksille pudistellaan päätä selän takana. Ainakin vanhemman väestön mukaan ja varsinkin maaseudulla, kaunis ja arvokas nainen peittää enemmän kuin paljastaa. Ristiriitaista kyllä, mutta vaikka vartaloa peitellään julkisilla paikoilla, niin kotona ei niin haittaa, vaikka rinta vähän vilkkuisikin. Naisen rinnat ovat loppujen lopuksi aika luonnollinen asia, ainakin vielä täällä Afrikassa.
Muslimi-voittoisissa kylissä vieraillessa on astetta tärkeämpää muistaa peittää vartalonsa.

4. Rastat hyvin, kaikki hyvin. (Rasta tarkoittaa siis swahiliksi hiuksia, mitä en tietenkään vielä tiennyt, kun mama kertoi menevänsä kampaajalle laittamaan rastat...). Hiukset ovat tärkeä osa laittautumista ja kampaamoissa tehdään mitä upeampia lettiväkerryksiä. Hiuslisäkkeet ovat olennainen osa kampausta, sillä ne ovat käkkärätukan ainoa mahdollisuus pitkiin hiuksiin. Ei siis pidä yllättyä, jos vielä eilen lyhyttukkainen kaveri tulee seuraavana päivänä töihin hiukset hulmuten. Moni myös suoristaa kikkaratukkansa kemikaaleilla, jolloin hiuksiin saa erikoisempia leikkauksia. Ja lisää vaihtelua tyyliinsä voi lisätä vielä peruukeilla. Eli jos sama vanha tukka katsoo peilistä, on aika lähteä peruukkiostoksille!

Tyttömäistä lettityyliä!
5. Kietoudu kangaan. Kanga on värikkäästi kuvioitu kangaspala, jossa on jokin uskonnollinen ja ehkä hieman humoristinen tekstinpätkä. Kangaan kietoudutaan noin miljoonalla eri tavalla ja sitä käytetään tarpeesta riippuen hameena, mekkona, vauvan kantoreppuna, aurinkosuojana, tuulilasinpyyhkimenä ja lopulta lattiarättinä. Kangaa käytettyäni voin todeta ainakin sen, että siihen on syynsä, miksi ihmiset kävelevät täällä niin hitaasti. Kangahameen kanssa ei voi ottaa pitkiä askeleita, ja liikaa hötkyillessä koko homma putoaa päältä. Tietysti myös kangaan kääräisty muksu ja kangamytyn varassa päänpäällä kannettava vesisanko voivat hidastaa matkantekoa... Mutta kauniiden kankaiden ansiosta arki sujuu ainakin tyylillä!

6. Nailed it! Joka naisen kauneudenhoitorutiineihin kuuluu myös silloin tällöin käydä rapsuttamassa oman (tai naapurin) pihalla kasvavasta puusta vähän kuorta, keitellä siitä lientä ja sivellä sitä kynsiin ja odotella hetkinen, jolloin tuloksena on... hennavärjätyt oranssit kynnet! Mihin sitä kynsilakkaa muka tarvitaan. Samalla menetelmällä saa myös värjättyä hiukset sävy sävyyn.

Jos näillä kauneusvinkeillä ei tyylipisteitä heru, niin ei sitten millään. Suomalaisiin oloihin vinkkejä kannattaa kuitenkin soveltaa järjen kanssa, eli pukea kangan alle ainakin villahousut ja jättää naapurin koivu raapimatta. Mutta pikkujouluherkuista on nyt sallittua nauttia oikein luvan kanssa, sillä pyöreys on kaunista. Ja tansanialaisten tapojen mukaan kaveria voi jopa vähän kehaista: Oletpas sinä lihonut! Mukavaa joulunodotusta sinne lumen keskelle!

perjantai 6. joulukuuta 2013

Itsenäisyyspäivän juhlahumua

Eilen perjantaina juhlittiin Suomen itsenäisyyspäivää ja itselläni nämä juhlahulinat sujuivatkin astetta hulppeammissa merkeissä! Olimme Robertin kanssa molemmat saaneet kutsun Suomen suurlähetystön itsenäisyyspäiväjuhliin, joten perjantaina töiden jälkeen laittauduimme kiireesti parhaimpiimme ja suuntasimme suurlähetystöä kohti. Pimenevässä illassa kajahteli Maamme-laulu, kun saavuimme Suomen suurlähetystön upeaan merenranta-asuntoon Dar es Salaamin kupeessa. Puutarha oli täynnä ihmisiä kauniissa mekoissaan ja puvuissaan, palmuihin oli kiinnitetty valoja ja paperilyhtyjä, tarjoilijat kantoivat eteemme pientä suolaista samosasta tuulihattuihin ja viini virtasi. Ai tältä näyttäisivät trooppiset linnanjuhlat!

Juhlatunnelmaa Suomen suurlähetystön puutarhassa.
Suurlähettiläs ja Tansanian pääministeri pitivät puheensa, kuoro lauloi Finlandia-hymnin ja seuraavaksi pääsimme ihailemaan laulu- ja tanssiesityksiä. Esityksissä suurlähettiläs oli halunnut tuoda esille sekä Tansanian että Suomen samaa elämäntapaa harjoittavien alkuperäiskansojen traditioita. Niinpä aluksi tansanialaiset maasait esittivät perinteikkään maasai-tanssin, jossa tanssijat huusivat ja hytkyivät kuin transsissa ja pomppivat korkealle. Todella lumoava näky! Pitkien maasaimiesten jälkeen lavalle asteli pikkuruinen saamelaismies suuren rumpunsa kanssa ja aloitti joikaamisen. Jokseenkin absurdi näky nähdä pieni saamelaismies lumen sijaan palmujen keskellä. Illan ikimuistoisin osuus seurasi, kun maasait liittyivät viimeiseen joikuun huudoillaan ja tanssillaan. Pohjolan ja tropiikin karjapaimenten perinteiden yhteenliittäminen oli jotain hyvin harvinaislaatuista, joka varmasti jää mieleen pitkäksi aikaa. Saamelaiset ja maasait ovat loppujen lopuksi hyvin samanlaisia!

Esitysten jälkeen saimme nauttia suomalaisista herkuista: perunamuusista, loimulohesta, poronkäristyksestä, sienisalaatista ja erikoisuutena poronkielestä! Orkesteri soitti tanssimusiikkia ja tunnelma oli katossa (jos palmun alla näin voi sanoa). Loppuillasta keskustelut kääntyivät maailmanparannukseen, kuten aina kun kansalaisjärjestöjen ihmisiä ajautuu samaan paikkaan, ja lopulta lähdimme kotiin taskut täynnä käyntikortteja ja uusia suunnitelmia.
Poronkieltä ja loimulohta.
Että harmittaa, että kamera jäi kiireessä kotiin, mutta onneksi sain puhelimella napattua edes hiukan todistusaineistoa. Vaikka tämä ilta taisi kyllä piirtyä mieleen ilman valokuviakin!

lauantai 30. marraskuuta 2013

Tuli kirkkoon mies ja vuohi

Jo Suomessa ollessani olin kuullut, että Afrikassa ollaan hyvin uskonnollisia. En kuitenkaan tajunnut, kuinka tärkeä rooli uskonnolla todella on täällä. Lonely Planetin mukaan 45 - 50 % tansanialaisista on kristittyjä, 35 - 40 % muslimeja, ja loput uskovat luonnonuskontoihin. Lisäksi maahanmuuton seurauksena maassa on pieniä muiden uskontojen yhteisöjä. Uskontoja on siis monia, mutta ne elävät Tansaniassa sulassa sovussa.

Uskontoa harjoitetaan kirkossa ja kirkon ulkopuolella. En Suomessa ole ollut aktiivinen kirkossakäyjä, mutta täällä (muutaman kirkottoman viikonlopun jälkeisten mulkoilujen seurauksena) lähes joka sunnuntai-aamu on tullut vietettyä kirkonpenkissä istuen. Meno kirkossa on hyvin kaukana suomalaiskirkon rauhasta ja hartaudesta: kirkossa lauletaan ja tanssitaan reippaan gospelmusiikin tahdissa, kirkkoväki on levotonta ja osa katoaa välillä ulos ostamaan vettä tai vaihtamaan pari sanaa kaverin kanssa. Saarna tapahtuu huutamalla ja jalkaa polkemalla. Lapset vaeltelevat ympäri kirkkoa sylistä syliin ja välillä minunkin syliini änkeytyy tuntemattomia lapsia. Edellisviikolla kirkkoon jopa raahattiin vuohi, minkä jälkeen eräs nainen kaivoi yllättäen laukustaan vaikuttavan kokoisen kukon, ja pian elikoista alettiin käydä huutokauppaa kirkon hyväksi. Show on ainakin melkoinen, vaikka en swahilin kielisestä palveluksesta juuri mitään ymmärräkään.

Kotikirkossa. Alttaritaulu on yleensä rakennettu kankaista.
Uskontoa ei pääse pakoon kirkon ulkopuolellakaan, sillä tansanialaiset ovat ottaneet asiakseen mainita Jumalan nimen mahdollisimman monessa yhteydessä. Siten kadulla voi tulla vastaan Jesus Beauty and Hair Saloon, minibussit Jesus Power ja Allah Karim, Gloly to God Car Repair sekä God's Butchery. Myös kirkkojen nimet menevät välillä huvittavuuden puolelle, kuten Winners' Chapel - the Place of Miracles and Wonders. Kerran bongasin auton kyljestä virallisen näköisen tarran, jossa lähempää tarkasteltuna luki "This car is insured by the blood of Jesus Christ".

Uskonnosta myös puhutaan mielellään ja usein. Sukulaisen luona vieraillessamme istuimme kaksi tuntia sohvalla katsomassa videolta kuuluisan evankelistan puhetta, josta intoutuneet kuulijat saivat videolla kouristelukohtauksia ja oksensivat pahaa henkeä ulos. Tansanialaiset kaverini taas lähettävät tekstarilla ketjuviestejä, joissa julistetaan Jumalan sanaa, ja puhe kääntyy arkipäiväisessäkin keskustelussa helposti uskonasioihin. Monessa perheessä ennen ruokailua luetaan aina ruokarukous ja tutuille toivotetaan kadulla Jumalan siunausta.

Ainoa konfliktini täällä liittyi myös uskontoon. Kestustelukumppani alkoi viattomasti kysellä, mihin uskontoon kuulun, millaisia eurooppalaisia tapoja meillä on, juonko olutta ja niin edelleen. Kun kävi selväksi, että olen kristitty, juon olutta ja seurustelen, alkoi huutosaarna siitä, että joudun helvettiin ja kadotukseen, ja joudun sovittamaan syntini Jumalan edessä. Huh. Tilanteen jälkeen olen oppinut pitämään matalaa profiilia uskonnon suhteen ja kääntämään keskustelut turvallisemmille poluille. Uskonnosta keskustelu on onneksi harvoin sävyltään tuomitsevaa eivätkä suinkaan kaikki ole niin tiukkoja noudattamaan Raamatun sanaa, mutta voin kuvitella, että koko ikänsä Afrikassa eläneelle voi olla hankalaa ymmärtää eurooppalaisia tapoja.

Jatkuva uskonnosta jauhaminen on välillä ärsyttävää ja kiihkeimmillään jopa ahdistavaa, mutta toisaalta on ihanaa, että keskustelu keskittyy materialististen asioiden sijaan hengellisiin teemoihin ja eettisiin pohdintoihin. Uskonnon keskeisyys on varmaan myös osaltaan vaikuttanut siihen, miten korkeassa arvossa toisista huolehtiminen ja yhteisöllisyys on Tansaniassa. Lähimmäisenrakkautta ainakin riittää!

Vaikka maassa onkin useita uskontoja, niin uskonnot elävät keskenään sovussa. Kristitty ja muslimi voivat hyvin käydä lounaskeskustelua siitä, miten Jumala on kaikkialla ja miten tärkeää on kuunnella hänen sanomaansa, huolimatta siitä, että puhujat viittaavat eri Jumalaan. Ja tiukassa paikassa aina ei ole niin merkitystä, minkä Jumalan puoleen kääntyy, kunhan apua saa. Luonnonuskonnot ovat nykyään tärkeässä roolissa lähinnä maaseudulla, mutta pahan paikan tullen moni kaupunkilais-kristittykin kääntyy kuulemma vielä esi-isien, luonnonhenkien ja taikarohtojen puoleen.

Muiden uskontokuntien uskoa kunnioitetaan kyllä, mutta uskonnottomuutta ei sen sijaan tunnuta ymmärtävän lainkaan. Yrittäessäni kääntää keskustelun ateismiin, yleensä todetaan vain, ettei sellaista ole tai että sellaiset joutuvat kadotukseen. Siinä tuntuu siis menevän täällä uskonnollisen suvaitsevuuden raja.

Jos ihan raa'an käytännöllisesti ajatellaan, ateismi ei ole täällä edes kovin kannattavaa oman selviytymisen kannalta. Yhteiskunnallisen tuen puuttuessa kirkon tarjoama yhteisö on hyvin tärkeä. Kun joku seurakuntalaisista sairastuu, muut seurakuntalaiset järjestävät taloudellista ja henkistä tukea sairastuneelle perheineen. Ja esimerkiksi kun talomme putkista lakkasi tukemasta vettä, vesi haettiin kirkolta. Kirkosta on siis paljon myös ihan konkreettista hyötyä! Väheksymättä tietenkään sitä henkistä tukea, joka auttaa köyhyydessä kamppailevia ihmisiä jaksamaan päivästä toiseen.

Nyt joulukuun alkaessa on kiinnostavaa nähdä, miten lähestyvä joulu vaikuttaa uskovien arkeen ja millaisin menoin joulua vietetään. Ainakin kotikirkon lapset ovat jo aloittaneet joulunäytelmän harjoittelemisen. Blogikirjoitus joulunvietosta seuraa varmasti tulevaisuudessa (paikallisesti sanottuna: jos Jumala suo)!

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Tarinoita tehottomasta kehitysavusta

Suomalaisessakin mediassa on viime aikoina ollut paljon puhetta kehitysyhteistyön toimimattomuudesta, eli siitä, kuinka kehitysmaihin syydettävät rahavirrat ohjataan vääriin tarpeisiin tai rahat katoavat mystisesti kokonaan. Täällä ollessani olenkin päässyt todistamaan läheltä surullisen tehotonta kehitysyhteistyötä.

Hankkeeseemme kuuluvassa Masaki-kylässä on huutava pula vedestä ja tarve on huomattu myös korkeammilla tahoilla. Niinpä Maailmanpankki on myöntänyt rahoituksen kaivon tekemiselle. Kyläläiset ovat odottaneet jo pitkään, mutta päättäjiä, rahoja tai kaivoa ei ole kylässä näkynyt. Minne rahat katosivat? DeCon pari viikkoa sitten järjestämässä maanomistajuuteen liittyvässä tilaisuudessa kyläläiset pääsivät pitkästä aikaa vastakkain korkeamman viranomaisen kanssa, jolloin myös vesikysymys nousi esille. Viranomaisten vastaus: kaivomittauksia on käyty tekemässä yhden kyläläisen mailla, joka on ilmoittanut, ettei halua kaivoa mailleen. Niinpä viranomaiset ovat tehneet johtopäätöksen, etteivät masakilaiset tarvitse vettä, ja rahat on käytetty "muiden alueiden hyväksi". Eli mahdollisesti herrojen puutarhojen laatoitukseen?

Kisangan peruskoulu oli puolestaan ollut mukana Plan Internationalin rahoittamassa Water for life -hankkeessa, jossa parannettiin koulujen vesitaloutta. Koulun johtaja esitteli meille hienoja Planin logoilla varusteltuja vesitankkeja, joihin johdettiin katolta vettä räystäitä pitkin. Hienoja tankkeja, mutta kuulemma vettä oli hyvin vaikea saada tankista ulos, sillä putkisto oli rakennettu siten, ettei vesi virrannut pumppuun kuin vasta tankin ollessa puolillaan. Lisäksi tankit olivat jo muutaman vuoden jälkeen alkaneet vuotaa, joten nyt vettä ei edes voinut säilyttää pitkiä aikoja kerrallaan. Samaisessa koulussa pääsi myös ihailemaan hienoja upouusia maalauksin kuvitettuja vessoja. Toiletit olivat nyt kuulemma opettajien käytössä ja lapset käyttivät edelleen vanhoja rapistuneita vessahökkeleitä.

Vuotava vesitankki Kisangan koululla
Sungwin koululla vieraillessamme taas ihmettelin koulun vieressä olevaa betonimökkeröä. Sain kuulla, että kyseessä on koulun keittiö, ja että rakennus on kasattu meidän suomalaisten verovaroilla lasten kouluruokailua tukevassa projektissa. Ikävä kyllä keittiö vaikutti nyt hylätyltä. Keittiötä on hankala pyörittää ilman jatkuvaa tukea, joten projektin päätyttyä myös kouluruokailu oli päättynyt. Toimivassa yhteiskunnassa tarvittava tuki tulisi oman maan verovaroista, mutta täällä rahat katoavat jonkun muun kuin koululaisten taskuun.

DeCo on ottanut yhdeksi tehtäväkseen taistella verovarojen katoamista vastaan. Nyt Kisarawen alueelle on DeCon johdolla perustettu kyläläisten hallinnoimia PETS-komiteoita, joiden tehtävänä on seurata kylään liittyvien varojen käyttöä. PETS eli Public Expenditure Tracking System on menetelmä, jonka avulla kyläläiset voivat seurata, paljonko he maksavat veroja, paljonko siitä pitäisi millekin osa-alueelle mennä, ja minne varat käytetään. PETS-komiteoita on jo 42 kylässä Kisarawen alueella ja hyviä tuloksia on jo saatu aikaan.

Yhtenä merkittävänä ongelmana on se, etteivät kyläläiset tiedä omia oikeuksiaan, eivätkä näin ollen osaa vaatia niitä. Niinpä DeCo järjestää koulutuksia siitä, miten hallinnon kuuluisi lain mukaan toimia, ja mitä kyläläiset voivat tehdä, jos näin ei toimita. Päättäjien pohjattomiin lupauksiin aletaan siis kylissä osata vaatia toimeenpanoa, ja jos mitään ei tapahdu tai verovarat katoavat jäljettömiin, äänestäjillä on valta valita parempi edustaja. Demokratiassa kuitenkin ollaan, vaikka korruptoituneessa sellaisessa!

Eräässä kylässä paloi reilu vuosi sitten alueen ainoa apteekki. Kylään alettiin rakennetaa japanilaisella kehitysavulla uutta, ja kunta lupasi hoitaa apteekkiin huonekalut ja tarvittavat välineet. Rakennus valmistui, mutta puoli vuotta myöhemmin apteekissa oli edelleen vain seinät ja katto. Kunnan perustelu oli, että rahat olivat jo loppuneet. PETS-komitean selvityksillä ja kyläläisten sinnikkäällä painostuksella kunta saatiin kuitenkin kattamaan lupauksensa ja nyt kylässä toimii jällen apteekki!

Entäs Toivalan metsitysprojekti - onko tämä lopulta kestävää apua? Toivalan hanke on siinä mielessä fiksu, että rahallinen tuki annetaan paikalliselle kansalaisjärjestölle, jolloin apu suuntautuu varmasti paikallisiin tarpeisiin paikallisten johdolla. Konkreettisen hyödyn eli siemenien ja taimiputkiloiden lisäksi tärkeänä osana hanketta on koulutus: miten taimia kasvatetaan, istutetaan, harvennetaan kestävästi ja lopulta hakataan tukkipuuksi, ja miten lisäansiota voi hankkia kasvatettujen taimien ja harvennetun polttopuun myynnillä. Tämä osaaminen ei katoa projektin loppumisenkaan jälkeen! Mutta toisaalta, voihan olla, että kaikki projektin puut kuolevat hyönteisten, metsäpalon tai kuivuuden seurauksena heti projektin päätyttyä, eikä kyläläisillä olekaan varaa tai motivaatiota aloittaa istutuspuuhia alusta. Kaikki on mahdollista!

Tulevaisuus siis näyttää, päädymmekö tavoitteeseen, eli siihen paljon puhuttuun Kestävään Kehitykseen. Mutta onneksi virheistä voi oppia, joten toivokaamme, että Tansaniassa nähdään tästä lähin vähemmän vuotavia vesitankkeja ja enemmän paikallisen osaamisen hyödyntämistä, sillä nykyisen lainen kehitysapu jää vain harmittamaan kaikkia osapuolia.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Väärinkäsityksiä

Pääasiassa minä ja tansanialaiset ymmärrämme toisiamme, mutta väärinkäsityksiä syntyy jatkuvasti ja väärinymmärryksistä kehittyy monesti hauskojakin tilanteita. Syynä kommunikaation pelaamattomuuteen on kulttuurierojen lisäksi yksinkertaisesti kielten sekoittuminen.

Eniten hämmennystä aiheuttavat kellonajat, sillä swahiliksi tunnit lasketaan siten, että klo 7  aamulla on "tunti yksi", klo 8 on "tunti kaksi" ja niin edelleen. Nämä aikajärjestelmät sekoittuvat puheessa helposti, eli kun englanniksi sovimme tapaamisen kello kolmeksi, tapaaminen voi todellisuudessa olla joko klo 15 tai "tunti kolme" eli klo 9. Muutaman väärinkäsityksen jälkeen ("When do you usually eat breakfast here in Tanzania?" "At two o'clock." "Seriously??" "Umm, yes?") olenkin oppinut varmistamaan ajan swahiliksi.

Toinen sekaannusta aiheuttava seikka on se, että swahilissa R voidaan lausua ällänä ja L ärränä. Pikkubussi on siis joka toisella lauseessa daladala ja joka toisessa daradara. Sama tarttuu myös englantiin, jolloin "heavy lanes" voi tarkoittaa joko raskaita linjoja tai rankkasateita. Lähtiessäni Suomesta sain DeColta sähköpostia, että nähdään pian "if you alive here." Niin että turvallista matkaa vaan! Viime viikolla puolestaan ajeltiin autolla kuivuneen joen uoman läpi ja ihmettelin, kun kuski kertoi, että vähän matkan päässä olisi sadekaudella käytettävä "blidge". Ai mikä? Ai beach? Kuivuneessa ja saastuneessa joessa? Mutta kyseessä oli tietenkin "bridge".

Mutta niin sitä vaan korva harjaantuu R:n ja L:n sekoittamiseen ja äkkiä tottuu siihen, että tie on sekä road että load. Niinpä toissapäivänä, kun edessä kulki auto varoituskyltillä "Danger! Extra wide load!", aloin hämmentyneenä katsella tietä, että eihän tämä nyt mitenkään erityisen leveä ole...

Itselleni tuottaa välillä vaikeuksia myös seurata kenestä henkilöstä puhutaan, sillä nimet vaihtuvat eri kieltä puhuttaessa. Pikkusiskoni Rachel on swahiliksi Raheli (tai Laheli), mikä on vielä helppo yhdistää. Mutta esimerkiksi Robertin vaimon nimi on englanniksi Happiness ja swahiliksi Tatu (tai mama Rachel tai mama Raheli). Yksi työkaverini puolestaan tuntuu vaihtelevan englanninkielistä kutsumanimeään fiiliksen mukaan, enkä vieläkään ole aivan varma, millä nimellä häntä kutsuisin.

Alkuun oli myös vaikeaa huomata, että kysyessäni kysymyksen ja saadessani vastauksen "yes", vastaus ei välttämättä tarkoita "kyllä". Swahiliksi puhuteltava vastaa "abe" tai "naam" merkiksi siitä, että kuuntelee (vastaa lausahdusta "Niin?"). Tämä tapa on siirtynyt myös tansanialaisten englantiin, jolloin puhutteluun vastataan "yes". Voitte vain kuvitella millaisia tilanteita tästä seurannut. "Can you pass the salt?" "Yes". Hiljaisuus. "Can I have it?" "Have what?" Tai autossa "Can we stop to buy some fruits?" "Yes." "Why you didn't stop?" "Stop where?"

Hiljalleen olen siis oppinut kysymään samaa asiaa useasti ja muotoilemaan kysymyksen varmuudeksi vielä eri tavalla ja käyttämään kaikki tietämäni swahili-sanat, jotta molemmat puhuvat varmasti samasta asiasta, henkilöstä tai kellonajasta. Mutta onneksi tansanialaiset ovat ihanan avoimia, auttavaisia ja kärsivällisiä selostamaan saman asian moneen kertaan, kunnes yhteisymmärrys löytyy. Ja mitä enemmän opin swahilia, sitä paremmin kommunikaatio pelaa, joten iltani jatkuukin nyt kielioppikirjan parissa!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Voluntäärin arki

Moni on kysynyt minulta, millaisia päiviä minulla on käytännössä ja miten arki sujuu täällä, joten täältä pesee:

DeCossa työviikot ovat pääasiassa viisipäiväisiä. Päivä alkaa auringon noustessa eli kuuden aikaan, jolloin naapurissa aletaan soittamaan täysillä gospelmusiikkia, kadulla alkaa päristä autoja ja moottoripyöriä, ja pihallamme majailevat kukko ja 22 kanaa riehaantuvat. Herätyskelloa ei siis tarvita! Seuraavaksi suoritetaan aamupesut ja syödään aamiaista. Aamupalalla juodaan chaita ja syödään hedelmiä, chapati-lettuja ja paistettuja kananmunia. Aamulla on aina paljon tohinaa, kun viisi ihmistä pyörii aamupalalla ja aamutoimissa.

Seitsemän jälkeen lähdemme Robertin kanssa kohti Kisarawea ja DeCon toimistoa. Aamuruuhkaa ei voi välttää ja pitelen rystyset valkoisena penkistä kiinni, kun automme vilahtaa mitä pienimmistä raoista sekavan liikenteen keskellä. Nappaamme kyytiin tien reunalla huitovia tuttuja, jotka ovat menossa samaan suuntaan, ja matka jatkuu.

DeCon toimiston ovella neuvotellaan jälleen tuhannennen kerran kenellä on tällä kertaa toimiston avain. Muutaman puhelinsoiton jälkeen selviää, että avain on nyt viereisen kahvilan pitäjällä. Kannetaan tien toiselta puolelta toimistolle pari kanisteria vettä vessassa käymistä ja lattianpesua varten.

Aamu alkaa chailla, chapatilla ja hedelmillä
Työpäiviä on pääasiassa kahden laisia: kenttäpäiviä ja toimistopäiviä. Kenttäpäivinä karautamme autolla kyliin viemään istutustarpeita, tarkastelemaan taimien kasvun edistymistä ja juttelemaan kyläläisten tuntemuksista projektiin liittyen. Käytännössä suurin osa omasta ajastani kuluu taimien tuijotteluun ja muistiinpanojen kirjoitteluun, sillä keskustelu tapahtuu swahiliksi. Matkalta tarttuu mukaan mangoja, teeyrttejä, kesäkurpitsanlehtiä, pähkinöitä - mitä viljelijöillä nyt sattuu olemaan kypsymässä. Täällä todellakin köyhäkin jakaa vähästään!
Taimitarhan monitorointia Shambyassa

Toimistopäivinä kirjoitellaan raportteja, parannetaan maailmaa chai-kupin ääressä ja puhutaan projektiasioista ja asian vierestä. Kahden aikaan tilataan lähikahvilasta herkkuannokset ugalia ja kalaa. Lounaan jälkeen aletaan tehdä lähtöä kotiin, mikä yleensä kestää puolesta tunnista kahteen tuntiin, Afrikassa kun ollaan. Jos täällä jotain oppii, niin odottamaan. Afrikassa ei hötkyillä!

Ilta kuluu yleensä joko Robertin kanssa asioita hoitamassa (ostetaan ruokaa, etsitään sähkömiestä, haetaan vettä, viedään lapsia lääkäriin, sahaillaan ympäri esikaupunkialuetta, istutaan liikenneruuhkassa) tai maman kanssa kokkaillessa. Täällä Tansaniassa on lähiaikoina samaistuttu Suomessa riehuneen Eino-myrskyn tuhoihin ja vietetty monta iltaa kynttilänvalossa. Mutta onnistuu se ruoanlaitto kynttilänvalossakin! Onneksi meillä on kaasuliesi.

Mbogamboga-soossin valmistusta kesäkurpitsanlehdistä


Sähköä suuremman ongelman aiheuttaa iltaisin veden puute. Alueemme kaivosta on vesi lopussa, joten vettä haetaan kanistereilla tuttujen luota. Tämä tarkoittaa sitä, että ruoanlaiton, vaatteiden pesun ym. jälkeen peseytymiseen ei aina jää kovin montaa desiä vettä. Iltapesut ovat siis viimeaikoina jääneet kuivanlaisiksi... On jokseenkin kieroa, että tässä kaupungissa puhelimessani surraa iloisesti 3G netti, mutta vettä tai sähköä ei ole.

Iltaruoka syödään kahdeksan aikaan, jonka jälkeen jokainen kömpii pian moskiittoverkkonsa alle lueskelemaan tai datailemaan, kunnes uni voittaa. Usiku mwema elikkäs hyvää yötä!

perjantai 15. marraskuuta 2013

Taimille ja malarialle kuuluu hyvää

Eilen ja toissapäivänä olemme vieneet uusia siemeniä kyliin ja käyneet tarkastuskäynneillä taimitarhoilla katsomassa, miten kukin pärjää taimiensa kanssa. Kylävierailut ovat tämän työharjoittelun ehdottomasti parasta antia! On hienoa päästä näkemään, miten projekti etenee käytännössä ja pohtia yhdessä kyläläisten kanssa ratkaisuja ilmenneisiin ongelmiin. Tänään vierailimme Shambya-kylän taimitarhalla, jossa hanke on lähtenyt hyvin käyntiin ja taimet alkavat olla jo niin suuria, että niitä päästään kohta jo istuttamaan pellolle! Ikävä kyllä Shambya onkin ainoa kylä, jossa taimet ovat selvinneet kuivasta kaudesta ilman suurempia ongelmia... Mahtavaa, että saatiin nyt uusia siemeniä kehiin ja sateitakin tulee jo muutaman kerran viikossa, niin saadaan toivottavasti muissakin kylissä taimet kunnolla kasvuun ja projekti kunnolla käyntiin!

Omaa työskentelyäni hidastaa tällä hetkellä kuitenkin malaria. Onnistuin tehokkaana turistina saamaan malarian jo reilun viikon Tansaniassa olemisen jälkeen, ja siitä asti olo on ollut hieman hutera. Nyt tiistain tarkastuskäynnillä todettiin, että verestä löytyy edelleen malarialoisia, joten tällä viikolla olen saanut nauttia päivittäisestä artemisiini-pistoksesta pakaraan. Toivottavasti loiset saavat vihdoin lopullisesti kyytiä!


Malaria on täällä todellakin hyvin yleistä ja malariastani kuultuaan paikalliset toteavat yleensä leikkimielisesti, että minut on nyt virallisesti kastettu tansanialaiseksi. Sairauden yleisyyttä kuvaa hyvin se, että DeCon kuudesta työntekijästä kahdella (minut mukaan lukien) on tällä hetkellä malaria, ja perheiden kuulumisista jutellessa aina joku tuntuu olevan parhaillaan malarian kourissa tai juuri toipumassa siitä. Ja lisääntyvät sateet tuskin ainakaan parantavat tilannetta... Saa nähdä, saanko rikottua Toivala-säätiön voluntäärien aiemman malariaennätyksen (kolme malariaa kolmessa kuukaudessa) - alku on ainakin lupaava!

Sairastaminen ei kuitenkaan ole missään nimessä mukavaa, joten kaikki suojautumiskeinot ovat käytössä. Sänkyäni suojaa hyvä hyttysverkko, jonka suojissa nytkin kirjoitan blogia. Suihkutan päivittäin ikkunan ympäristön hyönteismyrkyllä, ja iltaisin pukeudun tansanialaisittain hillittömän kokoiseen kaapumekkoon, jotta hyttysille jää mahdollisimman vähän purematilaa. Ja aina muistaessani sumuttelen Suomesta tuomaani iholle laitettavaa hyttysmyrkkyä sinne tänne. Mutta kaikesta huolimatta sitä silti löytää taas käsivarrestaan tai varpaastaan pienen punaisen paukaman. Huoh. Popsin myös viikottain Lariamia malarian ehkäisyyn, mutta nyt vaikuttaa siltä, että suurin hyöty lääkkeestä on se, että voin liuskasta kätevästi seurata sitä, kuinka monta Tansania-viikkoa on vielä jäljellä, sillä malariaa se ei ainakaan estä. Lariamin sanotaan kyllä ainakin heikentävän, jos ei estävän, malarian oireita. Mutta toisaalta, eikö oireet olisi hyvä saada selkeinä, jolloin hoitoon osaisi hakeutua ajoissa? Tiedä näistä nyt sitten.

Vaikka malariaan suhtaudutaan täällä välillä kuin kevätflunssaan, totuus on, että malariaan kuolee jatkuvasti hirvittävä määrä ihmisiä. Ja kylävierailuilla savesta tehtyjen talojen reikäisiä hyttysverkkoja katseltuani ja kyläläisten toimeentulovaikeuksia kuunneltuani en yhtään ihmettele, miksi. Malaria vie nopeasti heikkoon kuntoon, eikä hyvä hoito ole ilmaista. Tunnen oloni taas aika etuoikeutetuksi, kun voin kylävierailulta palattuani viedä kankkuni jälleen kerran piikitettäväksi.

Malariatonta marraskuuta kaikille sinne Suomeen! Nauttikaa siitä! ;)

maanantai 11. marraskuuta 2013

Seuraavat kolme kuukautta: taimien kasvatusta ja maanomistusongelmia

Kuluneet pari viikkoa ovat olleet lähinnä uuteen ympäristöön ja DeCon toimintaan tutustumista, mutta tästä viikosta lähtien luvassa on siis ahkeraa pakertamista projektissa nimeltä Promoting Forestry and Forest Conservation in Kisarawe!

Ongelma, johon hankkeessa puututaan, on siis Kisarawen aluella tapahtuva metsien laaja hävittäminen. Ruoanvalmistus tapahtuu maaseudulla edelleen pääasiassa hiilillä ja avotulella, joten metsiä on hakattu polttopuuksi ja hiilentuotantoa varten niin, että aikaisemmin metsäinen alue on nykyään maisemaltaan lähinnä pusikkoa. Metsien katoaminen vaikuttaa asukkaiden elämään monella tapaa: polttopuun ja rakennuspuun lähde ehtyy ja kotimaisemat muuttuvat. Kyläläiset ovat myös huomanneet veden vähentyneen maaperässä metsien katoamisen seurauksena, mikä on huolestuttavaa jo valmiiksi kuivuudesta kärsivällä alueella. Laajemmasta perspektiivistä katsoen metsien häviäminen kiihdyttää ilmastonmuutosta, kun maapallon hiilinielut poltetaan taivaalle.

Projektin tarkoituksena on siis turvata alueen asukkaiden toimeentulo ja veden saatavuus sekä suojella metsäekosysteemejä edistämällä metsätaloutta alueella. Decon rooli on tarjota koulutusta, materiaaleja ja käytännön apua metsien istutukseen ja hoitoon, sekä auttaa ratkaisemaan paikallisia ongelmia metsätalouden suhteen. Näin projektin alkuun tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kyläläisille on järjestetty koulutustilaisuuksia, esitelty taimien kasvatusta ja annettu siemeniä kasvatettavaksi.

Projektissa on mukana viisi kylää, Masaki, Sungwi, Kisanga, Shambya and Kauzeni. Osassa kylistä projektiin on lähdetty mukaan kyläyhteisön voimalla, monissa mukaan on lähtenyt myös koululuokkia sekä yksityisiä henkilöitä. Tällä hetkellä taimet kasvavat parhaillaan kylien omissa taimitarhoissa. Osassa kylistä taimet ovat kärsineet pahasti kuivuudesta, joten taimien kasvatus joudutaan aloittamaan alusta. Sadekauden alun pitäisi kuitenkin nyt auttaa taimet parempaan kasvuun. Toivottavasti ensi viikolla päästään viemään uusia siemeniä kyliin!
Toinen huomiota vaativa asia taimientuotannon lisäksi on tällä hetkellä maanomistajuusogelmat. Nykyään maata siis omistetaan pääosin epävirallisesti, sillä valtio ei luovuta maanomistussertifikaattia helposti. Sertifikaatti on tärkeä, sillä on vaikeaa kannustaa kyläläisiä kestävään maankäyttöön ja satsaamaan tulevaisuuteen, jos kuka tahansa voi tulla tulevaisuudessa vaatimaan kyseistä sertifioimatonta maata itselleen. Ongelma korostuu erityisesti metsätaloudessa, jossa tulot saadaan vasta vuosien työn jälkeen.

Maanomistusongelmiin onkin sitten vähän hankalampi puuttua. Deco järjesti viime viikolla tapaamisen kyläläisten edustajille ja maanomistuksesta vastaaville viranomaisille, jotta maanomistukseen ja sertifikaatin hankkimiskäytäntöihin saataisiin selvyyttä. Tärkein vastaava viranomainen jätti kuitenkin (kuulemma tapojensa mukaan) tulematta paikalle, joten asia ei juurikaan edennyt...

Sen verran tapaamisessa saatiin kuitenkin selville, että maanomistajuus on äärimmäisen kallista ja prosessi monimutkainen. Maanomistajuus on mahdollista vain kylissä, joissa on virallinen maankäyttösuunnitelma. Maanomistussertifikaatin hankkiminen maksaa maltaita, minkä jälkeen maasta on maksettava huomattavia veroja vuosittain. Kyläläiset ovat raivoissaan laeista ja viranomaisten käytöksestä, ja järjestetyssä tapaamisessa tunteet kuumuivat siihen pisteeseen, että kyläläiset julistivat tv-kameroiden edessä, ettei tiettyjen viranomaisten parane näyttää naamaansa kylien alueella. Huh.

Yhtenä osa-alueena projektissa on myös sivuelinkeinojen löytäminen kyläläisille siksi aikaa, kunnes istutetut puut ovat hakkuuvalmiita. Yhtenä vahvana ehdokkaana metsätalouden rinnalle on mehiläistarhaus, ja saimmekin viimeviikkoisessa tapaamisessa nauttia myös mehiläistarhauksesta vastaavan viranomaisen mainospuheesta. En välttämättä ostanut aivan kaikkia herran väitteitä siitä, kuinka hunaja toimii lääkkeenä kaikkiin ihmiselimistön sairauksiin ja sisältää kaikki elimistön tarvitsemat ravintoaineet, mutta muuten puhe oli hyvä, ja myös kyläläiset vaikuttivat kiinnostuvan ajatuksesta. Ainakin Toivala-säätiön tukemassa edellisessä vastaavassa projektissa mehiläistarhaus oli otettu metsätalouden rinnalle hyvin tuloksin, jospa täällä Kisarawessa kävisi yhtä hyvin!

Tekemistä siis riittää! Toivottavasti ehdin näkemään jo joitakin muutoksia täällä ollessani :)

tiistai 5. marraskuuta 2013

Ugalista kachumbaliin

Nyt muutaman viikon Tansaniassa oltuani suuhun on tullut laitettua jo yhtä sun toista, sekä herkkuja että ällötyksiä. Tässä siis nopea katsaus tansanialaisen keittiön salaisuuksiin!

Monessa taloudessa ruoanlaitto tapahtuu vielä avotulella, mutta meidän perheessä ruoka valmistetaan kaasuliedellä. Ruoanlaitosta vastaavat yleensä naiset, meillä kokkaa välillä mama ja välillä house girl, ja minä yritän avustaa parhaani mukaan. Mutta kyllä Robertkin osaa tarpeen tullen ugalit vääntää!

Tyypillisin tansanialainen ruoka on ugaliksi kutsuttu maissipuuromöhkäle. Ugalista otetaan kädellä palanen, josta muotoillaan kädessä pieni pallo, jota dipataan erilaisiin kastikkeisiin. Ugali on itsessään melko mautonta, mutta kastikkeiden kanssa oikein hyvää!

Toinen yleinen vaihtoehto ruoan hiilihydraattipuoleksi on riisi, joka on älyttömän paljon parempaa kuin Suomen marketeista löytyvä vastaava! Riisi maustetaan usein erilaisilla mausteilla, jolloin syntyy herkullinen pilau. Riisin sekaan saatetaan myös laittaa perunoita. Köyhemmissä kylissä hiilihydraattikasvina viljellään kassavaa, joka on ravintoarvoiltaan köyhää eikä juuri minkään makuista, mutta täyttää vatsan.

Proteiinipuolta edustaa aterialla käytännössä aina liha, mikä on tuonut vannoutuneen kasvissyöjän vatsalle hieman ongelmia. Liha voi olla kanaa, vuohta, sikaa tai nautaa, eikä mitään ruhon osia ole jätetty käyttämättä. Voitte vain kuvitella, kuinka pulassa tämä hippiparka on ollut, kun eteen on kannettu milloin minkäkin näköistä liha-luu-läjäystä. Ilmekin on kuulemma kertonut, ettei minulla ole hajuakaan, mistä aloittaa! Varsinkin kun käytössä on veitsien ja haarukoiden sijaan vain omat kädet. Lihaan alkaa kuitenkin tottua ja sydäntä lämmittää, että liha on taattua lähiruokaa, ja tapettu eläin käytetään ainakin kokonaan hyödyksi. Ja jos osaan yhtään tulkita kanojen sielunelämää, niin pihaltamme löytyvät munat ovat varsin onnellisten kanojen munia!

Minun onnekseni talon isäntä on kotoisin Pohjois-Tansaniasta Victoria-järven rannalta ja on tottunut syömään paljon kalaa. Olinkin innoissani, kun monen lihaisan päivän jälkeen kuulin, että vuorossa olisi kalaruokaa. Kirmasin keittiöön pienet sievät muikut mielessäni, mutta totuus oli tietenkin jotain muuta. Vastassa oli suuri julman näköinen otus, joka olisi hyvin voinut elää esihistoriallisella ajalla. Sitten vain kokkaamaan! Kalapadasta tuli herkullista, tosin kieltäydyin kohteliaasti "parhaasta palasta" eli kalan päästä. Hirviökalan aivojen syöminen on siis vielä to do -listalla! (Silmä oli ihan maukasta.)

Kasviksia edustaa aterialla yleensä kachumbali, joka on tomaatista, punasipulista ja paprikasta tehty salaatti. Kachumbali alkaa olla yksi lempiruoistani täällä, sillä tuoreita vihanneksia tulee muuten syötyä hyvin vähän. Toinen yleinen lisäke on pinaatista ja muista vihreistä kasviksista kuivattamalla ja liottamalla valmistettua vihreää asia. Joskus lisäkkeenä voidaan tarjota myös ruskeita papuja.

Jälkiruoaksi on erilaisia hedelmiä: appelsiineja, mangoa, papaijaa, banaaneja, ananasta, avokadoa... Tuoreet hedelmät ovat kyllä ehdottomasti Afrikan parasta antia! 

Ehkä erikoisin täällä syömäni ruoka tarjoiltiin toissapäivänä. Seurailin aamulla maman kokkailuja keittiössä ja ihmettelin, kun hän alkoi keittää spagettia. Seuraavaksi keitetty spagetti paistettiin rasvassa, lisättiin muun muassa limeä, ja lopuksi mukaan holahti reilusti sokeria. Tämä spagettihässäkkä tarjoitiin, kyllä vain, aamupalaksi. Erikoista, mutta ei kyllä ihan minun makuuni...

Yleisesti ottaen ruoka täällä on siis yksinkertaista tuoreista aineista tehtyä hyvää perusruokaa. Ja hedelmiä ei vain voi olla rakastamatta! Mutta on myös myönnettävä, että pikkuhiljaa alkaa olla jo ikävä kaurapuuroa ja jäävuorisalaattia!


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Hakuna matata - Kun suomalainen järjestelmällisyys kohtaa tansanialaisen pöläkän

Jos olen joskus pitänyt itseäni rentona, epäjärjestelmällisenä ja joustavan elämänasenteen omaavana ihmisenä, voin nyt perua sanani. Suomalaiseen perusluonteeseen tuntuu kuuluvan tietynlainen organisoinnin tarve, lainkuuliaisuus ja jäykkyys, vaikka muuta yrittäisi. Tunnistan itsessäni täällä tansanialaisten keskellä eläessäni näitä luonteenpiirteitä paljon paremmin kuin aiemmin, sillä täällä sitä vasta osataankin ottaa rennosti.

Afrikkalaiseen elämänasenteeseen kuuluu todellakin rento, joustava ja huoleton meno. Parhaiten täkäläistä menoa kuvaa ehkä sana "pöläkkä", jonka Mari ja Jani onnistuivat viikossa istuttamaan myös minun sanavarastooni. Pöläkkä kuvaa hyvin hallittua kaaosta, jossa on kauheasti meneillään kaikkea, mutta mitään kummoista ei kuitenkaan tapahdu. Jokainen aamu on aamutoimineen ja matkustuskiemuroineen yhtä pöläkkää. Iltapäivällä torilla on pöläkkää. Ja liikenteessä sitä vasta pöläkkää onkin, kun työmatka-autoilijat, rekat, pähkinänmyyjät, vuohet, daladalat ja koululapset käyttävät samaa tietä. Länsimaisen tulokkaan silmin on vaikea nähdä miten mikään systeemi toimii tällaisessa kaaoksessa, mutta niin se vaan toimii! Kuulumiset ja tavarat vaihtuvat, ja autot etenevät, ihmeellistä!

Erityinen koodisana pöläkälle tuntuu olevan "twende" eli "let's go", jonka jälkeen alkaa armoton tavaroiden etsiminen, hyvästien sanominen, rengaspaineiden tarkastaminen, kyytiä tarvitseville ystäville soitteleminen, matkaan lähteminen, takaisin palaaminen, suunnitelmien muuttaminen, välipysähdykset apteekissa/hedelmäkojussa/kangaskaupassa jne jne. Ja vaikka paljon tapahtuu samaan aikaan ja pöläkkää riittää, kaikki tapahtuu rennolla otteella turhia kiirehtimättä.

Länsimaisesta näkökulmasta katsoen pöläkkään kuluu luvattoman paljon aikaa, kun vertaa siihen, mitä saadaan aikaiseksi. Huonona päivänä tämän länkkärin pinna alkaa kiristyä jo siinä vaiheessa, kun lähtöä on tehty puolisen tuntia. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että pöläkän vastapainoksi tansanialainen päivärytmi poikkeaa kuitenkin länsimaisesta siten, että töihin lähdetään auringon noustessa ja palataan sen laskiessa. Eli se mikä pöläkässä menetetään, otetaan takaisin päivän pituudessa.

Viime aikoina eniten pöläkkää meidän elämäämme on aiheuttanut käyttämämme auto, jonka jarrut lopettivat toimintansa kesken safarin (astetta jännittävämpi safari, kun ei koskaan tiedä pysähtyykö auto ennen seuraavaa kirahvia), jonka tankki tyhjeni yllättäen keskellä ruuhkaa (koska bensamittari ei luonnollisestikaan toimi) ja jonka konepelti lävähti auki kesken matkan (tästä pöläkästä selvittiin kätevästi kengännauhoilla). Joskus tekisi mieli ehdottaa, että olisiko sittenkin vain helpompaa kulkea vaikka bussilla.

Mutta olisihan se elämä aika tylsää ilman tätä pöläkkää! Hakuna matata, ystävät!

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Ensimmäinen viikko

Nyt on ensimmäinen viikkoTansaniaan takana, ja viikon aikana on ehditty pitää palavereja, kiertää projektikyliä, käydä safarilla ja tutustua tansanialaiseen ruokakulttuuriin.

Ensimmäiset kaksi yötä vietin Marin ja Janin kanssa hotellissa, minkä jälkeen muutin DeCon johtohahmon Mr. Robertin luo. Vieraassa perheessä vieraan kulttuurin keskellä huomaa pian, kuinka hukassa sitä on oman normaalin elinpiirinsä ulkopuolella. Pienetkin asiat, kuten vessassa käyminen tai roskien vieminen vaatii älyttömästi aikaa ja energiaa ja pohdiskelua, kun on ensin ymmärrettävä uudet toimintatavat ja sitten vielä tehtävä niistä rutiinia itselle. Alan jo oppia, miten vessan reiällä käydään kätevästi ja mistä tietää, onko vessa varattu. Tämän talon roskatalous on minulle kuitenkin edelleen arvoitus, ja yhtenä tämän päivän tavoitteistani onkin ottaa siitä selvää :D Talon tavoille totuttelua hankaloittaa se, että talon house girl Judy ei puhu sanaakaan englantia ja Robert itse ei joko ymmärrä tai ei osaa selittää. Robertin vaimo tulee kotiin ensi viikolla, joten toivotaan että taloudenhoidon kirjoittamattomat säännöt selviävät silloin paremmin.

Uusiin kuvioihin sopeutumista helpottaa ihana työkaverini Eddah, joka puhuu hyvin englantia ja jolta uskaltaa kysyä tyhmimpiäkin kysymyksiä. Kuten mitä naiset pitävät kangan alla, ja saako käsillä syödessä nuolla sormet. Mahtavaa saada työkaveriksi joku, jonka kanssa on heti samalla aaltopituudella kulttuurieroista huolimatta.

Koska kaikki täällä puhuvat swahilia ja kaikki toimii swahiliksi, on minunkin pakko oppia swahilia ja nopeasti! Olen jo nyt oppinut puhumaan enemmän swahilia kuin hollannin kieltä koko Hollannin vaihtovuoteni aikana. Kaikki ilahtuvat valtavasti edes parista sanasta swahilia ja ovat valmiita opettamaan samantien kymmenen sanaa lisää, joten eiköhän tämä kieli kohta lähde sujumaan. Robert on myös selvästi päättänyt sekoittaa pääni puhumalla mahdollisimman paljon swahilia, joten se on nyt vain opittava!

Kulttuurishokin lisäksi ahdistusta on aiheuttanut hirvittävän köyhyyden näkeminen ja sen tajuaminen, kuinka etuoikeutettuja me olemme länsimaissa. Kävimme torstaina kiertämässä projektikyliä DeCon porukan kanssa, ja oli sydäntäsärkevää nähdä, miten kyläläiset asuivat savimajoissaan lian ja puutteen keskellä. Osallistuimme Masaki-kylässä kyläkokoukseen, jossa kylien edustajien kanssa käsiteltiin taimien kasvatuksen etenemistä. Puheenvuorot pidettiin swahiliksi, mutta kieltä ymmärtämätönkin huomasi, miten puhe kääntyi aina veteen, maji. Puhujien epätoivo veden puutteesta oli käsinkosketeltavaa. Projektin tavoitteena on istuttaa puita, jotta vesi varastoituisi maaperään paremmin, mutta miten saada projekti alkuun, kun taimet kuolevat kuivuuteen? Onneksi osassa kylistä vettä oli saatavilla tarpeeksi, joten taimien tuotanto voidaan mahdollisesti keskittää niihin. Ja onneksi sadekausi on aluillaan. Toivokaa paljon sateita tänne päiväntasaajalle!

Perjantaina vuorossa oli retki Selous Game Reserviin,Tansanian suurimpaan kansallispuistoon. Onnistuimme bongaamaan vaikka mitä savannin eläimiä puhveleista virtahepoihin, mutta kirahvit olivat kyllä kaikkein vaikuttavin näky, vaikka niitä olikin melkein joka pusikossa. Ei voi kuin ihmetellä, miten evoluutio on päätynyt tuon näköiseen elukkaan. Selousissa pääsimme eläimien lisäksi tutustumaan Tansanian luksusturismiin, kun pysähdyimme korjauttamaan autonrämäämme hienostohotellin pihalle. Uima-altaineen, kuntosaleineen ja saunoineen hotelli oli aika irvokas vastakohta edellispäivän kylävierailuille, mutta päästiinpähän näkemään tämäkin puoli Tansaniasta!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Lentokentällä!

Rokotukset on otettu, läksiäiset pidetty ja rinkka pakattu. Tällä hetkellä sijaintini on siis Helsinki-Vantaan lentokenttä! Viime yön unet jäivät jännityksen vuoksi vähäisiksi, mutta onhan tässä koko päivä aikaa nukkua lentokoneessa, sillä perillä Dar Es Salaamissa ollaan vasta iltakymmeneltä. Lento kulkee Amsterdamin kautta, ja toivottavasti sekä minä että rinkka löydämme lopulta samaan osoitteeseen. Matkaseurana minulla on seuraavan viikon ajan Toivala-säätiön sihteeri Mari ja hänen miehensä Jani, eli ei tarvitse ihan yksin tupsahtaa keskelle Afrikkaa!

Nyt peukut pystyyn, kaverit! Tästä se lähtee!

torstai 17. lokakuuta 2013

Mistä kaikki sai alkunsa


Tervehdys lukijat, ja tervetuloa apinanleipäpuun alle! Olen 22-vuotias viidennen vuoden ympäristötieteen opiskelija Itä-Suomen yliopistosta Kuopiosta. Blogissa kokoan ajatuksia tansanialaisesta elämänmenosta ja työharjoittelustani Tansaniassa ajalla 10/2013 - 1/2014. Mutta lähdetäänpä liikkeelle siitä, miten tavallinen kuopiolaistunut helsinkiläinen päätyi lähtemään Savon sydämestä kohti kuumaa Afrikkaa!

Ensimmäistä kertaa sytyin Afrikalle teini-ikäisenä nähtyäni sattumalta elokuvan Apinanleipäpuun alla (Lili et le baobab, 2006), jossa ranskalainen valokuvaaja matkustaa Senegaliin seuraamaan paikallisten elämää pienessä kylässä. Vaikka vuorosanoja ei juuri ollut, eikä juonikaan päätähuimaava, elokuvasta välittynyt savannin ja ihmisten uskomaton lämpö ja kutkuttavan erilainen vieras kulttuuri jäivät mieleen pitkäksi aikaa. "Minäkin haluan loikata keskelle villiä Afrikkaa!", ajattelin.

Lisää kipinää kiinnostukseni sai vaihtovuotenani Alankomaissa. Forest and Nature Conservation -maisteriohjelman kursseilla keskusteltiin paljon luonnonsuojelun erilaisista ongelmista. Saharan eteläpuoleinen Afrikka vilahti esimerkeissä tiuhaan, sillä onhan siellä sentään maailman suurimmat luonnonsuojelualueet sekä yleisesti ottaen paljon "koskematonta" luontoa, mutta samalla toisaalta kasvavat paineet alueiden käyttöön viljely- ja rakentamistarkoituksiin. Teoriassa löytyisi monta keinoa yhdistää ympäristönsuojelu ja paikallisten toimeentulo, mutta entä käytännössä? Afrikassa olisi ympäristötieteilijälle paljon nähtävää ja tehtävää.

Lopullinen liekki syttyi, kun sähköpostiin kilahti ilmoitus vapaasta työharjottelupaikasta kylämetsäprojektissa Tansaniassa. Projektissa olisi kyse alueen uudelleenmetsittämisestä nimenomaan kyläläisten ehdoilla. Nyt tai ei koskaan! Ja niinpä useiden sähköpostien, työhaastattelun sekä muutaman viikon piinallisen odottelun jälkeen olinkin eksoottisen työharjoittelupaikan onnellinen omistaja. Mikä fiilis! Täältä tullaan, Afrikka!

Työharjoitteluni toteutuu siis pohjoissavolaisen Toivala-säätiön organisoimassa kylämetsähankkeessa Kisarawessa Tansaniassa. Hankkeessa pyritään edistämään puiden kasvatusta maaseudulla metsäkadosta kärsivillä alueilla. Tansaniassa metsät ovat kadonneet monin paikoin, mikä on johtanut maaperän köyhtymiseen ja hankaloittanut köyhien kylien toimeentuloa entisestään. Alueiden uudelleenmetsittäminen tähtää sekä ekologisten hyötyjen että kestävän toimeentulon takaamiseen kyläläisille. Kisarawen hanke on polkaistu käyntiin vasta tämän vuoden alussa, joten pääsen osallistumaan aivan projektin alkutaipaleelle.

Lähtö Tansaniaan koittaa ensi maanantaina eli kohta nähdään, millaisia taimia Kisarawessa on lähtenyt kasvamaan - miten tämä suomalaistyttönen selviää keskellä villiä Afrikkaa!